Valtaa julkinen tila!

Tämä pääkirjoitus juhlistaa historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen uuden verkkolehden käyttöönottoa. Hiiskuttua on laitoksen kolmella kampuksella vaikuttavien oppiaineiden henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteinen julkinen tila. Vallatkaamme tämä tila kirjoituksilla, ajatuksilla, kannanotoilla ja huomioilla, jotka liittyvät siihen, mitä me teemme työksemme, mutta myös siihen mitä ajattelemme, koemme ja tunnemme turkulaisen sekä laajemmin suomalaisen humanistisen tiedeyhteisön jäseninä. Annetaan näkyä kaikki se mikä meitä liikuttaa ja mistä me hiiskumme. Vaikka verkkolehtemme rakenne ja sisältöluokat, otsakkeet, palstat, sivujen pysyvät ja liikkuvat osat vaikuttavat valmiiksi ajatelluilta, tarkoitus on, että lehti vastaa mahdollisimman hyvin tarpeitamme ja odotuksiamme. Kuten kaikki julkiset tilat, tämäkin tila muotoutuu ja maisemoituu käytössä sen mukaan miten toimintaympäristömme muuttuu ja miten me vanhoina ja uusina toimijoina muutumme. Tämänkin tilan voi ottaa haltuun eri tavoin tai kiistää sen vakiintuneet muodot ja ilmaisutavat, jos sen tarkoituksenmukaisuus ei enää vastaa odotuksiamme.

Julkiset tilat ovat usein kiisteltyjä tiloja. Laajaa huomiota herättänyt Ranskan huivikielto on hyvä esimerkki julkiseen tilaan liitetyistä merkityksistä. Se on hyvä esimerkki myös meille, jotka historian, kulttuurin ja taiteiden tutkijoina, opettajina ja kommentaattoreina haluamme käsitteellistää, ymmärtää sekä luoda teoriaa siitä mikä muodostaa yhteiskunnan. Olen lukenut viime aikoina – valitettavasti kaiken muun tekemisen ohessa pikku erissä – amerikkalaisen sosiaaliantropologin John R. Bowenin kirjaa Why the French Don’t Like Headscarcves: Islam, the State, and the Public Space (2007). Bowen on hyvä kirjoittaja. Hän kertoo selväsanaisesti Ranskan historiaa ja kulttuuria tuntien ja ymmärtäen miksi julkinen tila on Ranskassa erityisen kiistely kohde. Kirja on etnografinen selvitys siitä, miksi Ranskan hallitus hyväksyi vuonna 2004 lain, joka kieltää paitsi hijabin, niqabin ja burkan, myös kaiken uskonnollista vakaumusta (lue: uskontokulttuurista kytköstä) ilmaisevan vaatetuksen. Laki luonnollisesti selittyy Ranskan vallankumoukseen palautuvasta arvosta, joka on ilmaistu käsitteellä laïcité, joka vaikeasti käännettävänä tarkoittaa maallista. Sekularismi ranskalaisessa merkityksessä ei ole kuitenkaan uskonnon vastakohta eikä yksilön ominaisuus, vaan valtion hallitsemaa julkista tilaa osoittava käsite. Kysymys on tasavaltalaisista arvoista, jotka kaikkien tulee jakaa. Julkinen tila kuuluu valtiolle. Uskonnollisten merkkien näkyminen julkisessa tilassa tulkitaan kannanotoksi Rousseau’n muotoilemaa yhteiskuntasopimusta vastaan. Pysyminen Ranskassa pyhänä, mutta vain julkisessa tilassa, tarkoittaa uskollisuutta valtiolle ja sen pyhille periaatteille vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle. Bowen kuitenkin osoittaa, että pyhät prinsiipit eivät elä kulttuurisessa tyhjiössä, vaan joutuvat sopeutumaan muutoksiin, vaikkakaan ei menettämään merkitystään. Musliminaiset haluavat osoittaa, että uusina ranskalaisina he haluavat jakaa tasavaltalaiset arvot juuri niillä vaatteilla ja sillä uskonnolla, joka on erottamaton osa heidän perinnettään ja identiteettiään. Bowen päättää teoksensa optimisena, että kansakuntaan kuuluminen voi antaa sijaa uusille mahdollisuuksille elää elämää yhdessä. Hiiskuttua tarjoaa meille mahdollisuuden osoittaa, mikä on meille tärkeää ja miten käytämme yhteistä tilaamme, miten venytämme sen rajoja ja avaamme sitä ilman tiukkoja sääntöjä, kieltoja tai itsesensuuria.

Kirjoittaja on uskontotieteen professori ja Hiiskuttua-lehden päätoimittaja

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Pääkirjoitus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *