Humanismilla kyllä pärjää

Kuva Reetta Tervakangas

Tulin Turkuun opiskelemaan syksyllä 1969. Silloinen rehtori, sittemmin akateemikko Tauno Nurmela, joka tapasi kätellä kaikki uudet ylioppilaat ilmoittautumisen yhteydessä, katsoi papereitani ja totesi minun tulevan Lappeenrannasta. ”Miksi tänne Turkuun, miksei lähemmäksi Helsinkiin?” Tiesin hänen taustojaan ja onnistuin väläyttämään: ”Kun Viipurissa ei ole suomenkielistä yliopistoa!” Tämän jälkeen hän tervehti minua aina, kun tavattiin.

Suomea, kansanrunoudentutkimusta ja kansatiedettä. Sittemmin suomea, folkloristiikkaa ja etnologiaa. Ja siltä pohjalta olen kahlannut työurani läpi niin yliopistolla kuin ns. suuressa maailmassa.

Valmistuin 1973 ja jäin Fennicumiin opettaja- ja arkistotöihin, viihdyin viisi vuotta Pohjoismaisessa kansanrunousinstituutissa (NIF), käväisin Bergenissä opettamassa lukukauden ja palasin folkloristiikan päätoimiseksi tuntiopettajaksi. Sain mahdollisuuden tutkimustyöhön Suomen Akatemian rahoilla ja keräsin kolmen vuoden ajan kveeniperinnettä Ruijassa – josta sitten vanhoilla päivilläni väänsin väitöskirjan vuonna 1996.

Kunnes totesin, että maailmaa olisi syytä lähteä katselemaan vähän laajemmalla perspektiivillä. Vuonna 1987 siirryin Turun Kulttuurikeskuksen hankevetäjäksi ja johtajaksi Vanhan Suurtorin maisemiin. Näköyhteyden päähän yliopistosta siis. Samoihin aikoihin minut värvättiin Åbo Akademin tuntiopettajaksi. Folkloristiikan dosentiksi minut nimitettiin 1997. Urani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran luottamushallinnossa alkoi 1990-luvulla ja on huipentunut hallituksen puheenjohtajan statukseen.

Vuonna 1989 hain ja sain yhden kunnallisen kulttuurihallinnon arvostetuimmista paikoista Tampereen kaupungin kulttuuritoimenjohtajana. Viisitoista vuotta ahersin tamperelaisessa kulttuurimaisemassa, joka oli minulle aiemmin tyystin vieras. Folkloristinen maailmankuva ja -käsitys on ollut suureksi avuksi kunnallisen kulttuurityön koordinointi- ja johtotehtävissä. Riittävällä kulttuurisella maailmankuvalla pärjää kyllä taiteilijoidenkin kanssa, kunhan kärsivällisyyttä riittää. Ja selviytyminen kaupungin virkamiesten keskeisessä resurssitaistelussa on taas vaatinut laskuvarjojääkärikapteenin sisukkuutta. Muun työn ohessa kirjoitin Tampereen museokeskukselle näyttelyoppaita mm. kveeneistä, inkerinsuomalaisista, vepsäläisistä, käväisin kenttämatkalla Objoen suistossa ja sain väitöskirjanikin valmiiksi.

No aikansa kutakin. Vuodesta 2005 alkaen kokeilin freelancetutkijan ja -kirjoittajan sekä matkailuyrittäjän uraa kunnes uskoakseni viimeinen työurani urkeni 2008 nykyisessä tehtävässäni Suomen Kotiseutuliiton pääsihteerinä.

Tämä on mielenkiintoista hommaa, saa tavata ihmisiä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä kulttuuriperinnön parissa ja kulkea ympäri Suomea, tutustua paikkoihin ja ihmisiin. Erityisen hienoa on ollut tavata entisiä oppilaita mitä erilaisimmissa tehtävissä mitä erilaisimmissa paikoissa. Matkustelen Pendolinolla Tampereelta Helsinkiin päivittäin ja viikonloppuisin ympäri maata. Pendolino-toimistoni on tuottoisa, vuonna 2011 kirjoitin junassa 46 kirja-arvostelua. Mielenkiintoista on myös ollut päästä sisälle ministeriöiden työrytmiin ja erilaisiin yhteistyöhankkeisiin. Tällä hetkellä painopisteenä ovat mm. kulttuuriympäristökysymykset, arkistokoulutus, peruskoulujen opetussuunnitelmien kehittäminen myös kulttuuriperintönäkökulmasta sekä kotiseutututkijan käsikirjan kehittäminen.

Mutta ensi kesänä alkaa ympyrä sulkeutua. Toivottavasti Turusta löytyy vielä tilaa meikäläiselle, joka aikoo viettää viimeiset vuotensa toteuttamalla keskeneräisiä kirjoitussuunnitelmia – lähinnä tietokirjallisuutta ja yksi 30 vuotta muhinut Sci-fi.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Henkilökunta, Missä hän on nyt?. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *