Kaikki yhden ja yksi omasta puolestaan

Porin kaupungin läpi virtaavan Kokemäenjoen jäällä nähtiin 1800-luvun alkupuoliskolla keväisin eriskummallinen, vuosittain toistuva näytelmä.

Sen pääosaa esittivät kaupungin lähitienoon talonpojat, jotka olivat saapuneet kaupunkiin myymään talven aikana käsin sahaamaansa puutavaraa, kauppiaat, jotka halusivat ostaa itselleen mahdollisimman paljon puuta ulkomaankauppaansa varten sekä haalareiksi tai juoksijoiksi kutsutut kauppiaiden edustajat, joiden tehtävänä oli millä keinolla tahansa houkutella talonpojat oman isäntänsä tavaranostopaikalle. Syntyi kaaos, jossa juoksijat yrittivät ensin esittää asiansa huutamalla toisia lujempaa tai lahjoa talonpoikia ryypyillä, piipuilla, suolakiteillä ja katteettomilla lupauksilla. Tämän jälkeen he turvautuivat suoraan toimintaan ja yrittivät ohjata hevosia suitsista vetämällä kohti oman isäntänsä myyntitiskiä. Vaikka tulijoita oli paljon, jokaisesta lastista taisteltiin loppuun saakka, toisinaan jopa niin verisesti, että juoksijat ajautuivat keskenään nyrkki- tai puukkotappeluun.

Tämän näytelmän juuret juontuivat 1700-luvun puoliväliin, jolloin Ruotsin kuningas oli velvoittanut Porin porvariston kehittämään kaupungin ulkomaankauppaa. Ongelmana oli, ettei Porin porvaristo seuraavan sadan vuoden aikana päässyt yhteisymmärrykseen siitä, miten tai kenen ehdoilla tämä oli tehtävä. Valtakunnan tai  kaupungin yhteinen etu saattoi olla nimittäin ristiriidassa porvarien oman henkilökohtaisen edun kanssa. Keskinäinen köydenveto eskaloitui lopulta siihen, että alempi porvaristo anoi kuninkaalta ulkomaankauppaoikeuksien lakkauttamista. Kuningas oli asiasta luonnollisesti toista mieltä. Kauppiaskunnan näennäisestä voitosta huolimatta ristiriidat eivät päättyneet tähän, sillä 1800-luvun noususuhdanteen myötä kauppiaat ajautuivat kilpailemaan keskenään samoista resursseista.

Kyse oli voiton ja oman edun tavoittelun ja aiemman yhteisöllisen liiketoimintakulttuurin törmäämisestä, joka ilmeni muun muassa keväisin jokijäällä esitettynä näytelmänä, myöhemmin vesisahojen perustamisen yhteydessä käytyinä koskisotina ja eri oikeusasteisiin virranneena valitustulvana. Oman edun tavoittelu ja muiden kustannuksella rikastuminen oli moraaliton ja epäsovelias tapa harjoittaa liiketoimintaa, jonka leviäminen oli välittömästi estettävä. Kauppiaat saattoivat hyökätä toisiaan vastaan varsin kovin sanankääntein sanomalla esimerkiksi, että vastustajat oli vallannut sairaus, jota he eivät vielä olleet ehtineet tartuttaa muihin, mutta jos heidän annettaisiin jatkaa, he eivät lopettaisi ennen kuin saisivat alistettua koko kaupungin omaan valtaansa. Muiden kustannuksella rikastuminen leimattiin siis moraalittomaksi ja epäsoveliaaksi käytökseksi – tosin useimmiten vain silloin, kun kyse oli jonkun muun kuin oman tilipussin karttumisesta.

Kirjoittaja on Suomen historian yliopisto-opettaja, jonka väitöskirja Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845 tarkastettiin Turun yliopistossa joulukuussa 2012. Väitöskirjassa tutkitaan oman ja yhteisen edun keskinäistä suhdetta paikallisyhteisön sosiaalisen kontaktinmuodostuksen ja liiketoiminnan oloissa.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Opinnäytteet. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *