Mitä jos media ei vääristä ruumiinkuvaa?

Ruumiinkuvan ”vääristyminen” tiukkojen kauneusihanteiden vuoksi on julkisuudessa suuri huolenaihe. Tutkimusprojekti Painavat tunteet kuitenkin väittää, että ruumiinkuvaa ei ylipäätään pitäisi ajatella vääristymisen tai yhtenevyyden kautta, sillä se on aina ristiriitainen ja moninainen.

Ruumiinkuvan ”vääristyminen” tiukkojen kauneusihanteiden vuoksi on julkisuudessa suuri huolenaihe. Tutkimusprojekti Painavat tunteet kuitenkin väittää, että ruumiinkuvaa ei ylipäätään pitäisi ajatella vääristymisen tai yhtenevyyden kautta, sillä se on aina ristiriitainen ja moninainen.

Ruumiinkuvaa pidetään usein mitattavana asiana, joka muotoutuu myönteinen–kielteinen-akselilla ja yhtenee ideaalisti todellisen kehon kanssa. Julkisissa huolenilmauksissa ruumiinkuvan ”vääristymisestä” media on yleisin syntipukki. Mutta eikö suhde omaan kehoon ole väistämättä muuttuva ja ristiriitaisten tunteiden läpäisemä, aivan kuten suhde mediakuvastoihinkin?

Tutkimusprojektissani Painavat tunteet: ruumiinkuva, affektiivinen katsojuus ja feministisen etnografian mahdollisuudet haastan yleisiä käsityksiä ruumiinkuvasta ja kehitän sitä tutkimusmetodologisena työkaluna. Päinvastoin kuin julkisuuden yksinkertaistavissa puhetavoissa, feministisessä ja fenomenologisessa filosofiassa ruumiinkuvan käsitteen avulla on purettu representaation ja ruumiillisuuden välistä kahtiajakoa: ruumiinkuvat eivät voi vääristyä median vaikutuksesta, sillä se on jo itsessään osa sekä fyysistä kehoamme että kuvakulttuuria. Sillä viitataan siis sekä ontologiseen kykyymme nähdä itsemme ja muut ajallisesti ja tilallisesti muuttuvina että kulttuurisesti tuotettuihin tapoihin liikkua ja suuntautua maailmaan, joita esimerkiksi sukupuoli, seksuaalisuus, koko ja paino, ”rotu” ja luokka rajaavat sekä avaavat.

Kehonormikriittisessä aktivismissa, jota löytyy internetistä paljon, pyritään tuottamaan vaihtoehtoisia kuvia siitä, mikä on kaunista, toimivaa ja hyväksyttävää ruumiillisuutta. Aktivisti ja taiteilija Denise Jolly (kuvassa) on yksi monista, jotka ovat tehneet omasta kehosuhteestaan taidetta ja yhteiskuntakritiikkiä.

Kehonormikriittisessä aktivismissa, jota löytyy internetistä paljon, pyritään tuottamaan vaihtoehtoisia kuvia siitä, mikä on kaunista, toimivaa ja hyväksyttävää ruumiillisuutta. Aktivisti ja taiteilija Denise Jolly (kuvassa) on yksi monista, jotka ovat tehneet omasta kehosuhteestaan taidetta ja yhteiskuntakritiikkiä.

Projektissani selvitän, miten ja millä ehdoilla feministisen filosofian ymmärrystä ruumiinkuvasta voidaan yhdistää mediaetnografiseen tutkimukseen – tai onko se ylipäätään edes mahdollista. Lähtökohtani on, että mittausten sijaan ruumiinkuvan muotoutumista suhteessa mediaan tulisi tutkia affektiivisena eli liikkuvana ja moniulotteisena tunnesuhteena, jolloin painopiste on tunteissa ja kehon reaktioissa. Tutkimusmateriaalina näiden tunnesuhteiden tarkastelussa käytän muun muassa yliopisto-opiskelijoiden kirjoituksia elokuvien katsomiskokemuksista, SKS:n kanssa yhteistyössä kerättyjä suomalaisten muisteluja pornon käytöstä sekä kehonormikriittisten mediateosten tekijöiden ja katsojien haastatteluja.

Eräs projektin haasteista on, miten tutkia jotain näkymätöntä ja muuttuvaa, jotain mikä tuntuu vahvasti mutta jota on vaikea pukea sanoiksi. Silti ruumiinkuvia on tärkeä tutkia suhteessa mediaan, sillä ruumiinkuvat vaikuttavat koko keholliseen toimintakykyymme ja itseymmärrykseemme, ja media on väistämättä osallinen tässä prosessissa nykyajan länsimaissa.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Suomen Akatemian tutkijatohtorina mediatutkimuksen oppiaineessa 2013–2016.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *