Joka viimeksi nauraa

Nyt eteisessä näkyy liikettä ja ulkovalo syttyy. Vetäydyn syvemmälle puskan suojiin ja katselen, kun Paula astuu keltainen jumppakassi kädessään ovesta. Sinä olet niin ennalta arvattava, Paulaseni, mutta kerrankin olen kiitollinen ainaisista rutiineistasi. Odotan kärsivällisesti, että Paula saa maastopyöränsä lukon auki – hän pyllistää joogapöksyissään suuntaani äheltäessään lukon kanssa, joka on näköjään päättänyt taas jäädä jumiin – ja nousee satulaan. Hän viheltelee lähtiessään polkemaan vasemmalle, kuntokeskuksen suuntaan. Katson kelloani. Minulla pitäisi olla ainakin puolitoista tuntia aikaa ja enemmänkin, jos Paula jää suustaan kiinni. Ehkä hän on jäänyt suustaan kiinni siihen poninhäntäiseen ohjaajaansa, joka oli kuulemma niiiin sielukas ja osaava. Siinäkö on viheltelyn syy? Onneksi minä en ole ikinä ollut katkeraa sorttia.

Varmistan, että ympärillä ei näy ketään, ennen kuin astun pois pusikosta. Muutamalla harppauksella olen ylittänyt kadun ja sulautunut pihan varjoihin. Kierrän talon taakse terassin ovelle ja etsin vara-avaimen tutusta paikasta kukkaruukun alta. Vai olet sinä maalannut seinät ja vaihtanut matot, Paula. Ja tuossa takanreunuksella, missä oli ennen kuva meistä kahdesta Toscanassa, on mitäänsanomaton vaasi. Mutta en minä ole tänne tullut arvostelemaan Paulan sisustusta, vaan hoitamaan ihan oikeaa asiaa. Muistaessani sen omahyväisen tavan, jolla hän noin vain ilmoitti pitävänsä mummin rintaneulan itsellään, minua alkaa suututtaa. Marssin päättäväisesti portaat yläkertaan ja astun makuuhuoneeseen, jossa on lipaston päällä Paulan korurasia ja rasiassa se, mitä Paula voi tämän illan jälkeen vain kaiholla muistella. Löydettyäni etsimäni laitan sen hellästi takkini taskuun. Käännyn kohti ovea ja yritän olla katsomatta sänkyä, jossa ennen nukuin.

Olen tehnyt sen, minkä aioinkin, ja minun pitäisi lähteä. Sen sijaan kävelen keittiöön ja avaan jääkaapinoven. Otan appelsiinimehupurkista ison kulauksen ja poimin siniraidallisella lautasella odottavasta viinirypäletertusta pulleimmat yksilöt. Istun keittiöntason päälle mussuttamaan rypäleitä ja katselen tuttua keittiötä. Muistan, miten Paulan hymykuopat vilkkuivat laittaessamme ensimmäistä kertaa yhdessä ruokaa. Muistan myös viimeisen kerran, kun olimme yhdessä tässä huoneessa ja uhkasin tappaa itseni, jos Paula todella jättäisi minut. Vain Paulalla oli pokkaa  toteuttaa uhkauksensa, ja hymykuopat vilkkuvat nyt muille. Harhaileva katseeni osuu uudestaan takanreunuksella paraatipaikalla seisovaan vaasiin.

Ahdan viimeiset rypäleet suuhuni, ponnistaudun alas laminaattitasolta ja kävelen tutkimaan vaasia lähempää. Se on läpikuultavan vihertävä ja hauras ja näyttää kalliilta. Lahja rakastajalta? En halua enää koskea vaasiin, vaan laitan sen kiireesti takaisin reunukselle. Mutta olen jättänyt vaasin liian lähelle reunaa, ja ennen kuin ehdin ottaa siitä uudelleen kiinni, se putoaa kuin hidastetussa filmissä ja räsähtää kappaleiksi. Sirpaleet lentävät ympäriinsä ja jättävät peräänsä täydellisen hiljaisuuden. Tuijotan jähmettyneenä tuhoutunutta vaasia ja kuvittelen Paulan yllättynyttä ilmettä ja surua, kun hän saapuu kotiin ja näkee vaasinsa jäänteet ympäri olohuoneen lattiaa. Huomaan, että minusta tuntuu hyvältä.

Poimin käteeni pienen posliinisen kissan, jonka Paula sai lapsena äidiltään. Sinua surettaisi todella menettää se, eikö vain, armaani? Saattaisit tirauttaa muutaman kyyneleenkin. Halu pudottaa kissa vaasin sirpaleiden päälle on ylivoimainen, ja annan otteeni heltyä. Lennä vapauteen, uljas peto! Hihitän yhtä aikaa kauhuissani ja riemuissani. Mustat posliininsirpaleet sekoittuvat vihertävään lasiin todella viehättävällä tavalla, mutta jotain tuntuu vielä puuttuvan. Pudotan kasaan Paulan omin kätösin savesta muotoileman alastoman torson ja hiihtokilpailusta vuonna 1993 voitetun kupin. Alan innostua. Vedän kirjahyllystä alas kaikki kirjat, CD:t ja television. Haen keittiöstä leikkuuveitsen ja viiltelen auki beiget sohvatyynyt. Täyte pursuaa viilloista ulos, ja heilutan tyynyjä kaaressa pääni päällä saadakseni sen leviämään mahdollisimman laajalle. Tyynyjen tyhjennyttyä isken veitsen kiinni puiseen sohvapöytään. Vedän alas taulut ja isken niiden lasit rikki. Siunatuksi lopuksi kaivan takan pesästä hiilenkappaleen ja kirjoitan sillä vaaleanharmaaseen seinään tervehdyksen: HAISTA PASKA!

Asunnolleni päästyäni pujottelen purkamattomien, pölyn peittämien pahvilaatikoiden ohi kulahtaneeseen kylpyhuoneeseen, riisun vaatteet ja heitän ne lattialle huolettomaksi mytyksi, jonka näkeminen ajaisi Paulan hulluksi. Suihku huuhtoo reippaan puuhastelun aiheuttaman hien ruumiistani, ja viheltämäni iloinen sävelmä saa suihkukopin seinät kaikumaan. Vettä tippuen ja yhä vihellellen astun ulos ja kumarrun tonkimaan vaatekasan syövereistä takkiani. Olen nähnyt kovasti vaivaa mummin rintaneulan vuoksi, joten haluan vielä ihailla sitä hetken, ennen kuin vajoan uupuneena petaamattomaan sänkyyni. Käsi sujahtaa taskuun, johon laitoin rintaneulan, mutta jää haromaan tyhjää. Rintaneula on poissa.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Proosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *