Para

 – Se on para. Se on nyt sun. Se pitää sut leivässä, kun mä oon poissa.

Erossa tulisi olemaan vaikeaa olla. Ilman Disaa Jona katosi melkein näkyvistä. Kahteen vuoteen he eivät olleet kertaakaan nukkuneet erillään. Jona käänteli veikeän näköistä mollamaijaa käsissään ja hymyili Disalle. Neulotulla otuksella oli korvat pään päällä niin kuin eläimellä, mutta lankatukka kuin ihmisnukella. Oli niin Disan tapaista välttää tunteiden käsittely manipuloimalla tilannetta, Jona ajatteli.

– Mä annan sen nimeks Disa. Mä suukotan sitä joka ilta ja kerron sille salaisuuksia.

– Hyvä, sitten sä et tarvii ketään mun tilalle. Muista, että et anna kenenkään nähdä sitä koskaan. Se on tärkeää. Muista se.

Jona viihtyi paljon kotona, eikä hänen luonaan juuri käynyt vieraita. Paitsi Disa, joka ei ollut vieras. Ei hän olisi sinne ketään kutsunutkaan, mutta oli mukava kuulla, että Disa halusi hänet kokonaan itselleen.

Nukke istui yöpöydällä lankatukka roikkuen kirjotuilla kasvoilla. Jona antoi sen nähdä kaiken mitä teki. Hän käänsi sitä, niin että se katseli pöydän ääreen, missä hän luki lehtensä, söi lounaansa ja istui ompelemassa. Välillä Jona kohotti katseensa ja katsoi sen ristipistosilmiin. Mitähän sinä teet nyt? Niin, istut siinä ja katselet minua. Sinä se jaksat katsoa minua, vaikka minä olen tämmöinen homssu.

Jona puhui sille paljon ja alkoi odottaa asiointiensa jälkeen enemmän sen näkemistä kuin pelkkää kotiinpaluuta. Hän letitti sen lankatukkaa ja kävi sormenpäillään läpi sen kirjottuja huulia ja poimuisaa pintaa. Eikä hän kutsunutkaan sitä enää Disaksi vaan Jonaksi.

Sitten Disa palasi. Jona haki maljakkoon koivunoksia ja he odottivat yhdessä aurinkoa. Nyt Disa oli tullut Jonan luo asumaan. Jonan huoneen nurkassa seisoi suuri matka-arkku kansi avoinna ja toimi Disan kaappina. Kerran nukke ei istunutkaan enää yöpöydällä ja Jona huomasi sen Disan arkussa. Hän nosti sen takaisin yöpöydälle. Ei Jona tahdo olla arkussa. Siellä on pimeää. Jona haluaa katsella maailmaa.

Yhtä aikaa hiirenkorvien kanssa puhkesi riita. Jona karkasi ulos ja Disa otti arkkunsa ja hävisi. Kun Jona palasi hiljaiseen huoneeseen, kuristus tuntui kauluksen alla ja poskille kohosi polte. Jona istui sängylle ja kietoi kätensä ympärilleen. Hän oli yksin pimeässä ja kaikki tuntui huojuvan. Hän ojensi kätensä ottaakseen Jonan siliteltäväksi, mutta haroikin tyhjää. Sydän syöksyi kurkkuun ja hän tarttui viimeisiin oljenkorsiinsa. Työnsi kätensä yöpöydän taakse, ei mitään. Hyppäsi lattialle polvilleen ja heitti päiväpeiton helman sängylle, taivutti päänsä sängyn alle ja kuiskasi Jona. Jonajonajona. Hän jäi hetkeksi kilpikonna-asentoonsa tuijottamaan sängyn alle hämärään kuin odottaen Jonansa sieltä esiinpiirtyvän. Lopulta oli noustava. Kuristus voimistui ja Jona hieroi kiivaasti ohimoitaan ja suki kämmeniään tukan läpi, katsoi kattoon ja puristi kätensä kiinni tukkaan.

* * * 

Disa nousi satamassa laivaan arkku olallaan. Hän heitti arkun kapyysin penkille ja oikaisi selkänsä. Helvetin kuustoista, mihin vittuun tässä nyt olis mentävä, hän puhisi itsekseen ja avasi arkun kaivaakseen sieltä kuivan paidan ylleen. Hän riuhtaisi ruudullisen paidan esille vaatemytystä ja sen mukana lensi lattialle nukke. Mitä hittoa… Ei sen pitänyt olla arkussa, sehän oli Jonan. Disa oli vielä sen verran vihoissaan, että potkaisi nuken penkin alle pois silmistään. Hän kuitenkin tiesi, ettei voisi sitä sinne jättää.

Laiva seisoisi satamassa viikon, sen aikaa hän voisi bunkata siellä ja sitten olisi keksittävä suunta. Ryystettyään tarpeekseen eilisiä keitoksia Disa nappasi nuken penkin alta ja heitti arkkuun. Sitten hän etsi itselleen vapaan kopin ja painui pehkuihin. Aamulla, kun Disan silmät rakoilivat, istui nukke arkun päällä. Ihan kuin hän ei olisi muuten ensimmäisenä ajatellut Jonaa. Disa ojensi kätensä ja veti sen takaisin, tunsi itsensä typeräksi ja ojensi uudelleen. Nukke siirtyi hitaasti käden mukana hänen kasvojensa eteen. Disa kuljetti sormiaan pitkin sen silkkilankaista hymyä ja asetti sen yhtä hitaasti takaisin arkun päälle. Hän taittoi kätensä niskan taa ja tuijotteli ensin kattoon. Katse vaelteli kopissa ja käytyään läpi nurkat, jäi tarkastelemaan nukkea. Toinen korva viisti sivulle kuin loukkaantuneella kissalla. Lankatukka oli puoliksi auennut letiltä, jonka Jona oli sille askarrellut. Disa ajatteli hetken korjaavansa letin, mutta noustessaan päättikin häipyä kopista ennen kuin sekoaisi täysin.

* * *

Jonan yö oli rauhaton, mutta lopulta hän nukahti sängyn oikeaan reunaan, omalle puolelleen. Unessa hän valvoi ja katseli nukkuvaa Disaa vierellään. Se oli levollinen uni ja hän heräsi aamulla hyväntuulisena ja toimeliaana.

Ensin Jona kantoi matot ulos ja avasi kaikki ikkunat niin että verhot pullistelivat sisään ja ulos. Hän pesi lattiat mäntysuovalla ja täytti pihan kaikki kierrätyslaatikot. Korkeiksi kasvaneiden kurtturuusupensaiden lomaan hän heitti maljakosta koivun oksat. Maljakon hän tiskasi ja leikkasi siihen syreenin oksia, jotka pian paisuisivat auki. Raikkaan asuntonsa hän jätti miettimättä ja hilpaisi rantapenkereelle katselemaan auringon läikettä veden pinnassa.

* * * 

Disa kääntyi kannoillaan ja haki sittenkin nuken mukaansa kopista. Hän suuntasi kannelle ja nojasi hetken kaiteen yli kurkotellen. Valo eli veden pinnassa. Disa ojensi molemmat kätensä ja suoristi sormensa syleilläkseen välkettä. Silloin nukke irtosi hänen otteestaan ja putosi hitaasti pyörien kohti valomerta.

– Jona!

Disa henkäisi nuken perään ja nojautui henkäyksen mukana kaiteen yli ojentaen edelleen käsiään ja sormiaan, joiden kantamattomiin nukke loitontui. Irrottamatta katsettaan nukesta Disa putosi sen perään. Aurinko veti pilveen ja valomeri sammui. Sameassa vedessä kellui lankarulla ja värttinä.

Jona makasi kuolleena rantapenkereellä.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Proosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *