Rakkaan muotokuva

Tänään minä kartoitan tuttua maata. Maata, jonka jo niin hyvin tunnen. Aloitan pohjoisesta: jäätikönsiniset silmät. Hän istuu viereeni ja katsoo vain kerran ja siitä jo tiedän. Tänään on taas sellainen päivä. Hän huokaa syvään, sulkee silmät. Puristaa ne kiinni kun ei haluaisi nähdä mitään enää. On väsynyt kaikkeen. Mustat ripset vasten kalpeaa ihoa kuin hämähäkin jalat. Huulet tiukkaa viivaa. Hän nojaa päätä kämmeniinsä ja on pitkään hiljaa. Mitään ei tarvitse sanoa, sillä tiedän jo kaiken. Sormet harovat tummaa hiusta, puristuvat nyrkkiin. Rystyset valkoiset, läpikuultavat. Lasken käteni hänen jalalleen ja haluan uskoa, että se riittää. Se, että olen tässä. Hän avaa silmät ja katsoo minuun.

Minä olen nähnyt, mitä on kätkössä jäätikön alla. Millaiset vedet siellä liikkuvat, syvät ja arvaamattomat. Nämä kasvot ovat vain minulle. Muille niitä ei näytetä. Se on lahja, tiedän sen. Hän nojaa pään minua vasten. Kuljetan sormea poskea pitkin ja kuivaan pois sulamisvedet. Puhallan jälleen lämpimät tuulet.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Proosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *