”Sukkaa, kenkää, hako pistää pieneen jalkaan”

Suomen läntisten ja pohjoisten alueiden suulliseen perinteeseen on kuulunut käsitys salaa synnytetyistä ja surmatuista tai kuolemaan jätetyistä lapsivainajista, jotka ilman nimeä, kristillistä hautausta ja vanhempiensa rakkautta ja hoivaa jääneinä ovat rauhattomia ja ilmaisevat itsensä kuolin- tai kätköpaikallaan. Lapsivainajia on tavallisesti pidetty pelottavina ja vaarallisina olentoina, jotka tyytymättöminä osaansa voivat jopa kostaa väkivaltaisesti äidilleen.

Koettua ja kerrottua

Lapsivainajat ovat sekä todellisina pidettyjä olentoja että juonellisten uskomustarinoiden hahmoja. Esimerkiksi liekkiö, ihtiriekko, rääkyjäinen ja uloskannettu ovat olennoista käytettyjä nimityksiä Varsinais-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle ulottuvalla alueella. Lapissa tavallinen nimitys on ollut äpärä.

Lapin tunturiylängöillä kulkija on voinut kohdata jokikuruun tai pensaikkoon kätketyn äpärä-lapsivainajan. TKU/P/69/34, kuva: Matti Morottaja.

Lapin tunturiylängöillä kulkija on voinut kohdata jokikuruun tai pensaikkoon kätketyn äpärä-lapsivainajan. TKU/P/69/34, kuva: Matti Morottaja.

Etenkin Pohjois-Suomessa on lapsivainajaperinnettä tavattu elävänä viime vuosikymmeniin saakka. Tenonsaamelaisessa perinteessä äpärä on näkymättömänä valittava tai pienen, alastoman lapsen, jäniksen tai linnun hahmossa näyttäytyvä olento. Lintuhahmo on itse asiassa yleinen koko perinteen levinneisyysalueella ja se voidaan tulkita ilmentymäksi sielulintukäsityksistä, jotka kuuluvat suomalaisen muinaisuskon vanhimpiin kerrostumiin.

Tunturissa itkevä äpärä on uhka ihmiselle, joka sattuu sen olinpaikalle. Se voi aiheuttaa sairauskohtausta muistuttavan tiedottomuuden tilan, jossa ihminen menettää täysin ajan ja paikan tajunsa. Perinteeseen sisältyykin käyttäytymisnormeja, joilla kokija voi suojella itseään. Äpärän puhutteleminen ja pakoon säntääminen lisäävät vaaraa, rauhallinen paikalta poistuminen, virtaavan veden ylittäminen ja Isä meidän -rukouksen lukeminen taas auttavat selviytymään tilanteesta. Paikan päällä suoritettu kasteriitti vapauttaa olennon pysyvästi rauhattomuudestaan; toinen keino on vainajan luiden toimittaminen kirkkomaan multiin.

Pienen vainajan tarpeet

Tavallisimmaksi syyksi lapsivainajan rauhattomuuteen on selitetty sen kaipuu siunattuun maahan. Surma- tai kätköpaikalla kuullaan lapsen itkua, valitusta tai pyyntöjä, tai paikka on muulla tavoin rauhaton. Näin olento paljastaa rikoksen ja pääsee rauhaan, kun luut löydetään ja haudataan kristillisesti.

Toinen keskeinen aihe lapsivainajaperinteessä on rikokseen syyllistyneiden paljastuminen. Tyypillisesti paljastaja on rikoksen uhri itse: vainajaolento joko ilmestyy surmaajalleen tai kertoo ulkopuoliselle, kuka surmaaja on. Esimerkiksi muistiinpano Nousiaisista 1930-luvulta kuvaa, miten nuoren naisen ilonpito nuorisojoukossa keskeytyy äkisti, kun ladon alta haamuna ilmestyvä lapsi pyytää, että äiti ei enää tanssisi.

Liikuttavimpia perinneaiheita ovat vakiintuneet repliikit, joista välittyy pienen vainajan hädänalainen tila. Lapsi pyytää sukkia ja kenkiä, koska havut pistelevät paljaita jalkoja, tai toivoo talven lähestyessä saavansa lämpimän takin ylleen. Se voi myös valittaa tukalaa oloaan kätköpaikassaan, joksi usein mainitaan ahdas puinen pytty. Kertomuksissa lapsivainaja esittää nämä repliikit todistajien läsnä ollessa ja rikos tulee ilmi.

Kauhuviihdettä ja moraalisia viestejä

Yhteisöissä, jotka ovat pitäneet yllä lapsivainajaperinnettä, tarinoilla ja olennon todellisia kohtaamisia kuvaavilla kertomuksilla on ollut erilaisia tehtäviä. Viattomat uhrit, jotka palaavat vainajina vaatimaan tilanteensa korjaamista tai hyvitystä, ovat mielenkiintoista ja mieltä kuohuttavaakin kertomusainesta. Sen avulla on voitu viihdyttää kuulijoita ja luoda pelonsekaista tunnelmaa. Tässä suhteessa lapsivainajaperinne rinnastuu vaikkapa nykyajan kauhuelokuviin.

Perinteellä on ollut myös tärkeä moraalinen viesti. Se on muistuttanut yhteisöllisistä arvoista, varoittanut avioliiton ulkopuolisista suhteista, tuominnut lapsensurman ja esittänyt esimerkkitapauksia rikokseen syyllistyneiden kohtalosta. Siksi lapsivainajakertomuksilla on ollut kysyntää vielä silloinkin, kun varsinainen usko olentojen todelliseen olemassaoloon on jo hiipunut, mutta aviottoman lapsen saaminen on edelleen ollut häpeällistä ja yhteisön tuomitsemaa.

Pasi Enges on folkloristiikan yliopisto-opettaja.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *