Tila

Tässä maailmassa on siniverisiä molukkirapuja, jotka ovat eläviä fossiileja. On jättiläissiiroja, joita haluaisin ulkoiluttaa söpösti pitkin Aurajoen rantaa. On sirkkaäyriäisiä, joiden silmät havaitsevat kahtatoista eri allonpituutta tappisolullaan, kolmea eri polarisoitunutta valoa. Miltä maailma näyttäisi niiden silmin? Haluaisimmeko ikinä palata ihmiskehoihimme nähtyämme niiden todellisuuden, niin kuin Strugatskin veljesten kuuluisassa novellissa?

Ihminen on löytänyt kauneutta mielikuvissa ja maisemissa, sotien jälkeisissä hajonneissa rakennuksissa ja goottilaisen arkkitehtuurin koristeellisuudesta. Ihmiset ovat löytäneet merkityksiä pisuaareista kuin erakkoravut, Jungin Punaisen kirjan alitajunnan demoneista ja Freudin unitulkinnoista. Naapurin roskiksista ja tähtitaivaista, ennen kuin valosaaste vei sen mahdollisuuden turhan monelta.

Ihminen on luonut miljoonia maailmoja, uudelleentulkittuja ja -keksittyjä todellisuuksia. Ammentanut ihmisyyttä pahimmista kriiseistä ja painajaisia auringosta. Vaihtanut todellisuuden linssejä psykedeeleillä ja junamatkoilla vieraisuuteen, päämääränään vieraan kohtaaminen.

Ja jos tämä kaikki koostuu kymmenessä ulottuvuudessa värähtelevistä säikeistä tai kvanttivaahdosta, hardoneista, kvarkeista ja atomeista, molekyyleistä, niin se vain lisää tätä havainnoinnin taikaa. En ymmärrä ihmisiä, joille kvanttivaahto pilaa sielun ja sulkee ”sen maagisen kolmannen silmän”.

Täällä minä istun, minulle eristetyissä kuutiometreissäni, nenä vuotaen katson ikkunasta ja hengitän samaa ilmaa kuin molukkiravut ja jättiläissiirat.

Täällä on hyvä olla.

 

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Proosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *