Epäkuolleet poikaystävät ja kesytetty pelko

Ennen vanhaan, silloin kun maailma kuulemma oli yksinkertaisempi ja helpommin ymmärrettävissä, oli ihmisten suhde yliluonnollisiin olentoihin jokseenkin selkeä. Vaarallisia, ilkeitä ja pahantahtoisiahan ne pirulaiset olivat! Joskus saattoi kodinhaltia vähän autella taloustöissä, metsänneito lahjoittaa pystyvälle metsämiehelle saaliseläimen palkkioksi pienestä lemmenhetkestä tai para täyttää emäntänsä käskystä talon maitotonkat. Mutta olkoot pahoja tai vähemmän pahoja, taiten piti menninkäisten ja muiden yöpuolen otusten kanssa joka tapauksessa menetellä, tai huonosti kävi.

Asburyn zombiewalk 30.10.2010. Hypnotica Studios Infinite, Wikimedia Commons.

Asburyn zombiewalk 30.10.2010. Hypnotica Studios Infinite, Wikimedia Commons.

Käännös paranormaaliin päin!

Toisin on nykyään. Jokatytön toivesulho on Bela Lugosin Draculan teini-ikäinen versio, joka kamppailee suuren rakkauden ja jatkuvan ihmisveren himon ristivedossa. Ei ihme, että poika on kalpea! Jokapojan haave taas on tulla isona hirviönmetsästäjäksi, joka kiväärillä, jalkajousella, puukolla tai puntarilla listii milloin zombeja, milloin vampyyreja, ihmissusia ja muita muodonmuuttajia. Tuonpuoleisesta avautuu siellä täällä portteja, joista tunkee ihmisten kiusaksi loputtomasti demoneja, sekasikiöitä ja muita perkeleitä. Niistä on sankariksi aikovan hyvä valita arvolleen sopiva vastustaja – mitä ärhäkämmin monsteri pistää vastaan ennen kukistumistaan, sen parempi. Pahempi sen sijaan on se, että riiviöt voivat ottaa tavallisen ihmishahmon ja kävellä vastaan kuin kuka tahansa kadunmies. Ystävällisesti hymyilevä naapurin setä voikin olla päivänvaloa sietävä vampyyri, tilaisuutta sisuksiisi tunkeutumiseen kärkkyvä demoni tai pikkulapsia hengenpitimikseen syövä Wesen.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Länsimaisessa kulttuurissa on vuosituhannen vaihteessa tapahtunut paranormaali käänne, jonka kukoistusaikaa elämme parhaillaan. Populaarikulttuurin eri lajit romaanikirjallisuudesta ja elokuvista televisiosarjoihin ja tietokonepeleihin marssittavat esiin jos jonkinlaisia olentoja, joista suurelle osalle ihmiskunta edustaa lähinnä sadistisen leikin kohdetta tai maittavaa tuoreravintoa. Lisääntymään päin ovat kuitenkin toisenlaiset hahmot: populaarikulttuurin yliluonnolliset olennot voivat olla myös pelkureita, säälittäviä luusereita ja apua tarvitsevia raukkoja. Tai sitten sex appealia tihkuvia nuoria miehiä ja naisia, joihin on ihan pakko rakastua ja jotka rakkauden tähden pitävät oikean luontonsa kurissa, olipa kyseessä sitten vampyyri tai hormoniensa hyrinää totteleva zombi. Erään aihetta käsittelevän lehtiartikkelin mukaan ”paras poikaystävä on epäkuollut poikaystävä”!

Totta vai leikkiä?

Matka elävästä kansanuskosta uskomusolentojen tähdittämään saippuaoopperaan näyttää pitkältä. Siitä, mikä ennen oli todella olemassa olevaksi ymmärrettyä ja pelottavana pidettyä, on tullut populaarikulttuurin keskeistä sisältöä, sopivasti kammottavaa mutta kuitenkin harmitonta viihdettä. Mutta onko ero sittenkään niin suuri? Käsitys, jonka mukaan entisaikoina ”kaikki” uskoivat yliluonnolliseen, taitaa pikemmin olla tutkijoiden luoma harha kuin todistettavissa oleva tosiasia. Talonpoikaiskulttuurissa tieto välittyi ennen kaikkea suullisesti ja epäilemättä tästä kaikkien ulottuvilla olevasta tuutista tuli toisinaan ulos myös vähemmän vedenpitävää paranormaalia raporttia. Yliluonnollista koskevalla tarinoinnilla on ollut muutakin käyttöarvoa kuin uskon vahvistaminen; esimerkiksi herkkäuskoisen naapurin pelottelu voi olla jutunkertojalle oikein palkitseva kokemus.

Kuva: Justin McIntosh, Wikimedia Commons.

Kuva: Justin McIntosh, Wikimedia Commons.

Jos kansanuskon aihepiirit aikaisemmin olivat paikallisia ja vanhoilta opittuja, on nykyihmisen tilanne toinen. Media levittää ja vahvistaa kansanuskosta lainattuja tai siihen jollakin tavoin kytkeytyviä käsityksiä ja mielikuvia. Uskomusaiheiden maantieteellisistä rajoista ei populaarikulttuurissa kuitenkaan pidetä niin tarkkaa lukua ja esimerkiksi kauhuelokuvassa voi esiintyä rinnakkain eri alueilta ja eri aikakausilta peräisin olevia olentoja. Lukeminen, katseleminen ja pelaaminen ovat elämyksellistä toimintaa ja toisinaan rinnastuvat hyvinkin oikeisiin kummituskokemuksiin ja hirviöhavaintoihin.

Se ero entiseen verrattuna on, että nykyään kansanuskoa voi myös harrastaa. Populaarikulttuurin luomien hahmojen ympärille syntyy omaehtoista toimintaa, jolla on mukava täyttää vapaa-aikaansa. Mikäs siinä, onhan se varmasti kiehtovaa maskeerata itsensä kalmoksi ja hoippua pitkin katuja parinsadan samanlaisen seurassa, kuten viime vuosina yleistyneissä zombiewalkeissa tehdään. Tai pitää vampyyrikutsut, joissa tunnelmaa luo kotoinen, mutta verenpunaiseksi värjätty kossu.

Pitäisikö sittenkin pelätä?

Ehkä kuitenkin tärkein yhtäläisyys perinteisen, paikallisen kansanuskon ja populaarikulttuurin suoltaman paranormaalin runsaudensarven välillä on se, että molemmissa ollaan, kuten tavataan sanoa, perimmäisten kysymysten äärellä. Viihteellinenkin aines nostaa ovelasti esiin kysymyksen kummitusten ja muiden mörköjen olemassaolon mahdollisuudesta. Näille asioille on helppo naureskella päivänvalossa, mutta yksinäisyydessä ja yön pimeydessä voi mennä pupu pöksyyn. The truth is out there.

Kirjoittaja on folkloristiikan yliopistonlehtori.

Share on Facebook32Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *