Miehen varpaankynnet ovat kellertävät, paksuiksi kasvaneet. Jalkojen pehmeät verisuonet työntyvät pintaan ohueksi käyneen ihon alta.

Nainen katselee häntä. He ovat tässä nyt, hetken, eikä silti tiedä, jatkuuko aika, kaareutuakseen, vai päättyykö se tänään.

Nainen on alasti; liian laiska, tarpeeksi kyllästynyt, pukeakseen.

Silloin näkymä leviää jo naisen mieleen, kuvaksi, mustetahran lailla. Jättää jäljen, ei pyyhkiydy.

Mies asettaa jalat veteen, naisen laskemaan. Se höyryää kuumana, mutta mies ei arkaile, vaan istuu tuolille ja katselee naista.

Nainen tuntee miehen jalat, sivelee niiden liukasta pintaa. Nyt miehen hengitys on raskas, ja tämä sulkee silmät, päästää ilman ulos rintansa alta.

”Tee kuten sinä aina teet. Minä pidän siitä”, mies huokaa.

Nainen nousee, astuu sisään keittiöön, tarttuu veitseen, halkaisee appelsiinin ja kiehauttaa veden.

”Missä sinä viivyt?” pusertuu miehen ääni asunnon lävitse, kärsimätön sävy sanojen välissä.

Nainen on vaiti, ottaa askeleen taaksepäin, katsoo miestä nurkan takaa. Tämän kasvot ovat puoliunessa pehmeät, valuvat hitaasti maata kohti, jaksavat kannatella vain hymyn rippeet.

”Minä… Minä unohdin laittaa veden kiehumaan aiemmin”, nainen vastaa, pysähtyy, katselee kämmenselkiään, tietämättä mitä aikoo, minne on menossa, miten on päätynyt tänne.

”Typerä…” hän kuulee seinän takaa, tuntee kuinka lihakset pakaroiden alla jännittyvät kimpuksi ja antaa sitten huultensa raottua.

Kääntymättä, kädet pöydällä, lieden vierellä, hän aikoo katsoa olkansa yli, muttei jouda, ennen kuin silmäluomet käyvät painaviksi ja suu aukeaa: ”Kuinka sinä…”

Mutta mies ei kuule, eikä nainen välitä kuulluksi tulemisesta. Hän luovuttaa, jättää sanat alahuulensa kostealle pinnalle, puhuu pihahtaakseen. Vesi kiehuu vierellä. Hän nostaa pannun syrjään, puristaa hedelmän makean mehun veden joukkoon ja nostaa astiat hyllyltä. Hän kaataa juoman kahdeksi annokseksi, ja käy makuuhuoneeseen.

”Oletko sinä ajatellut sitä, mitä minä…” nainen aloittaa. Ääni on kirkas ja terävä, keskittynyt vielä kerran.

”Älä nyt tuollaista. Keititkö sinä sen veden?”

”Tuossahan se on.”

Niin he jatkavat vaiti, kumpikin kiinni vain siinä, minkä tuntevat. Eikä nainen katso enää miestä kohti, vaan hieroo tämän jalkoja, kuuntelee tämän levollista, äitelää hengitystä.

Mutta nainen nousee, kietoo aamutakin sohvalta tiukasti ympärilleen. Kiireessä eivät eteisestä löydy kuin suuret miesten kengät, nauhat hajallaan.

”Minne sinä menet?” mies herää, avaa lopulta silmät.

Naisella ei enää ole vastattavaa, kasvot ovat varmuudesta tasoittuneet. Hän kääntyy, muuttaa suuntaa, nostaa yhä kuumana vettä poreilevan pannun ja kaataa sen miehen jalkoihin.

Mies vingahtaa, kerran valkoinen iho punertuu vedenpinnan alla, ja nainen hymyilee – tarpeeksi kauan itselleen; riittävän lyhyesti, jottei unohda, minne on matkalla.

Hän sulkee oven takanaan. Kaiku on rapea ja ontto porraskäytävässä, valo tasanteen ikkunasta rusehtaa. Nainen hengittää sisään, katsoo eteensä.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *