Seuraavana aamuna hän heräsi yksin kylmästä sängystä käsivarret ja paidanrinnus tahmeina. Jokin hyönteinen kiipesi kutittaen pitkin hänen jalkaansa. Oli vielä pimeää. Tyynyllä hänen vieressään oli vain tummia, märkiä tahroja ja hiustuppoja. Keittiöstä kuuluva astioiden kilinään sekoittui kärpästen surinaa.

Hannele repi vuodevaatteet irti ja kantoi ne kylpyhuoneen täyteen pyykkikoriin, huitaisten syrjään pyykkivuoresta purkautuvan kärpäspilven. Hän oli täyttänyt pesukoneen edellisenä tiistaina mutta ei ollut käynnistänyt sitä, haju ei kuitenkaan lähtisi, se oli jo tarttunut seiniin ja hänen hiuksiinsa. Hannele käänsi koneen hanan auki ja uudelleen kiinni ja halasi itseään pitkään, kunnes kylmä kaakelilattia turrutti hänen paljaat jalkapohjansa. Kahvinkeitin naksahti pois päältä jossain kaukana.

Keittiötä valaisi vain tiskipöydän liian kirkas putkilamppu ja ikkunasta kuultavat katuvalot. Mika istui selin Hanneleen, sekoittaen hitaasti kahviaan. Sininen, lasitettu lammas tuijotti Hannelea  mustin silmin miehen käsissä kilisevästä mukista. Jokin vanha rihkamalahja, jonka alkuperää Hannele ei jaksanut muistaa. Miehen käsivarsista varisi kärpäsentoukkia kahvin sekaan, kuin sokeria.

Hannele avasi jääkaapin, otti itselleen palan ruisleipää ja margariinipaketin ja istui pöytään. Mika tuijotti ikkunaa ja jatkoi kahvinsa sekoittamista. Pöydällä hänen edessään oli jo kolme koskematonta ja kylmää kupillista, joissa kellui kalpeita toukkia, ja esitteitä, jotka Hannele oli heittänyt edellisenä päivänä pois.

Elämän palvelua surun kohdatessa, Näin minä haluan, kukkakauppojen ja seurakunnan lehtisiä. Hannele ei ollut huomaavinaan vaan kaapi veitsen kärjellä viimeisiä margariinin tähteitä rasian pohjalta.

– Soitin sinne toimistolle, Mika sanoi.

Mikan kasvojen vasemman puolen iho oli lautumista sinisen ja purppuran kirjavaa ja roikkui osittain irti kiiltelevästä lihasta. Hänellä oli joskus ollut pisamia, niihin Hannele oli aikoinaan ihastunut.

– Sanoivat että se hautauslupa on vielä voimassa ja saan sen vanhan paikan takaisin.

Veitsi kaapi enää vain muovia. Pitäisi käydä kaupassa. Ostaa lisää levitettä.

– Eikä niitä sakkojakaan tarvitse maksaa, jos…

Hannele paiskasi veitsen margariineineen lattialle. Se kolisi vaimeasti nurkkaan, jättäen rasvavanan jälkeensä.

– Ei, Hannele sanoi hiljaa. – Ei. Kyllä tämä tästä.

Mika huokaisi. Ilma korisi märkänä hänen keuhkoistaan ja miehen turvonnut, rakkulainen vatsa nousi ja laski hyllyen liikken mukana. Hannele kuuli jonkin nesteen pisaroivan lattialle ja kärpästen kopsahteleven päin lampun kupua.

– Lupaa ettet kaiva minua enää esiin.

Hannele nousi, hieroi silmiään ja palasi makuuhuoneeseen.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *