Herttuatar puutarhassaan

Väittelin kesäkuun alussa Suomen historian oppiaineessa väitöskirjallani Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa. Väitöskirjassani tutkin 1800-luvun alussa Viipurissa eläneen varakkaan kauppiaanlesken kulutusvalintoja statuskuluttamisen käsitteen avulla.

OPIN_Ijäs_Kuva2

Muotitietoinen maahanmuuttaja-kuluttaja

Väitöstutkimuksessani tulin siihen lopputulokseen, että ostosten taustalla oli aina jokin motiivi, joka saattoi olla aseman osoittamisen lisäksi myös muodinmukaisuuden paine, hyvä maku, jäljittelynhalu tai tarve erottautua ja siten luoda tai vahvistaa omaa tai ryhmän identiteettiä ja sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Kuluttamisen motiivina saattoi olla myös mukavuudenhalu tai omat, henkilökohtaiset mieltymykset, jotka Marie Hackmanin (1776–1865) kohdalla näyttäytyvät eritoten Herttualan puutarhaan tehdyissä hankinnoissa. Marie Hackmania kutsuttiinkin ”kukkakaalien ja artisokkien herttuattareksi” eräässä lähdeaineistooni kuuluneessa muistelmakirjoituksessa. Kahdensadan vuoden takaa paljastui yllättävän muotitietoinen, kosmopoliitti kuluttaja, jonka kuluttamisessa säästäväisyyden eetos ei millään tavalla noussut esille.

Kuluttaminen tutkimusaiheena juontaa juurensa nykyaikaan. Tämäkin aika etsii Yrjö Blomstedtin sanoin ”menneisyyden peilistä omaa kuvajaistaan”. Valtiovalta kehottaa meitä kuluttamaan, jotta kansantalouden rattaat pysyisivät pyörimässä. Toisaalta suomalaisia on aina pidetty säästäväisinä ja kansallinen identiteettimme on rakentunut niukkuuden eetokselle. Väitöstutkimukseni pohjalta uskallan esittää, että tavaroita oli yllättävän paljon saatavilla jo 1700-luvun loppupuolella niille, joilla oli rahaa käytettävissään. Viipurissa, vain 150 kilometrin päässä Pietarista, shoppailuhaluinen kuluttaja saattoi helposti tehdä ostoksia rahavarojensa rajoittimissa. Lisäksi ulkomaankauppaan kytköksissä olevat kauppiaat saattoivat tuottaa maahan haluamiaan tavaroita palaavien laivojen mukana. Englantilaiset muotitavarat, kuten Wedgwoodin posliini tai painetut puuvillakankaat, saksalaiset oluet ja ranskalaiset viinit, espanjalainen oliiviöljy ja Kaukoidän mausteet aina soijaa ja ketsuppia – joka tuolloin tarkoitti tietynlaista osterikastiketta – myöten tulivat tutuiksi. Vaikutteita saatiin paitsi Pietarin kaupoista ja puodeista niin myös lukemalla lehtiä ja vaihtamalla tietoa ystävien kanssa kirjeitse. Varakkaat, kosmopoliitit perheet eivät siis eläneet missään perifeerisessä eristyksessä, vaan vaikutteita otettiin ja annettiin aktiivisesti. Tämän mahdollisti yhteinen kieli, saksa, joka oli tutkimani Hackmanin äidinkieli. Meillä on siis ollut maahanmuuttajista muodostuneita yhteisöjä jo aiemminkin. Niin Marie Hackmanin isä kuin puolisokin olivat tulleet Viipuriin etsimään onneaan, sillä yliopistokoulutusta saaneina, mutta syntyperältään vaatimattomista kauppias- ja käsityöläisperheistä kotoisin olevina, heille ei löytynyt omaa vihreää oksaa kotiseuduillaan Saksassa.

Viipurissa Marie Hackman jatkoi isänsä ja miehensä kuoltua näiden liiketoimia myyden puutavaraa Englantiin ja Manner-Eurooppaan ja tuoden maahan suolaa ja siirtomaatavaroita. Hän omisti laivoja, sahoja ja teollisuuslaitoksia, kuten esimerkiksi Havin kynttilä- ja saippuatehtaan, osan Töölön sokerista ja Nurmin hienotaetehtaan, jossa tehtiin veitsiä ja muun muassa luistimenteriä. Nykyään Hackman-tuotemerkillä leimattuja keittiötyövälineitä ja Havin kynttilöitä tai serviettejä löytyy varmaan kaikista suomalaiskodeista. Tästä huolimatta emme juurikaan tiedä millaisia ihmisiä Hackmanit tai etenkään firmaa vuosina 1807–1865 johtanut Marie Hackman oli. Väitöskirjassani halusinkin lähestyä häntä yksityishenkilönä, enkä niinkään perehtyä liiketoimiin, mikä olisi helposti johtanut perinteisen taloushistorian kirjoittamiseen. Kuluttaminen tuntui tarjoavan uudenlaisen, lähdemateriaalistani kumpuavan näkökulman tutustua Marie Hackmaniin.

Hackman & kumppaneiden vuonna 1909 rakennettu liiketalo Viipurissa. Kuva: Wikimedia Commons.

Hackman & kumppaneiden vuonna 1909 rakennettu liiketalo Viipurissa. Kuva: Wikimedia Commons.

Kuluttajuutta tutkimassa

Kuluttamista ei meillä Suomessa ole juuri tutkittu historiantutkimuksen näkökulmista. Tämä on sääli, sillä muualla maailmassa kuluttamista on tutkittu sekä kulttuuri- että sosiaalihistorian näkökulmista jo vuosikymmeniä. Arvelisin, että meillä vallitseva taloushistoriaa painottava historiantutkimuksen traditio pitää etenkin yksittäiseen ihmiseen tai perheeseen kohdistuvaa kulutustutkimusta tuloksiltaan liian monitulkintaisena eikä esineiden sisältämiä viestejä tai niihin liittyviä arvolatauksia ole katsottu tutkimisen arvoiseksi.

Aineisto, jota tutkimuksessani käytin, koostuu perheen tilikirjoista ja kirjeistä. Tilikirjoista on mahdollista koostaa ryhmiteltyjä kulutuskohteita, kuten esimerkiksi ruoka, liikkuminen, koulutus, vaatteet ja niin edelleen. Samantapaisia jaotteluja käyttää myös nykyaikainen kulutustutkimus, jota esimerkiksi Tilastokeskus harrastaa. Toisin sanoen taloushistoria ja kulutushistoria voisivat löytää toisistaan monia mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Toisaalta historiantutkija voi kuluttamiseen keskittymällä avata käsityksiämme menneisyydestä tavalla, jota museonäyttelyjen esillepanot eivät voi tehdä. Esinetutkimusta on meillä totuttu tekemään museoissa, mutta näyttelyjen puitteissa ei voida perehtyä kovin syvällisesti esineisiin liitettyihin abstrakteihin arvoihin tai ilmiöihin. Esimerkiksi voidaan tietää, että yksittäinen sinikuvioinen posliinikuppi on valmistettu tietyssä paikassa tiettynä ajankohtana ja sen on omistanut tietty ihminen. Me emme ole kuitenkaan tienneet, mitä tämän esineen omistaminen on tälle ihmiselle merkinnyt tai emme ole pystyneet jäljittämään niitä syitä, miksi kyseinen kuppi on hankittu. Väitöstutkimuksessani pyrin pääsemään kiinni näihin kysymyksiin tutkimalla sitä, mitkä olivat kuluttamisen motiivit.

Tutkimuksessani keskityin hahmottelemaan Marie Hackmanin elämäntapaa tai identiteettiä ja sen heijastumia hänen kulutusvalintoihinsa. Käytin tutkimuksessani hyväkseni Pierre Bourdieun teorioita esimerkiksi kulttuurisesta pääomasta, joka osaltaan selitti kulutuskäyttäytymistä. Nostin esille myös tilaan ja sukupuoleen liittyviä kysymyksenasetteluja. Tutkimuksen kohteiksi nousivat kaupunkitalo, maaseudulla sijainnut kartano sekä sen puutarha. Näissä paikoissa kuluttaminen tapahtui ja näihin paikkoihin se kohdistui. Vielä tarkemmin nostin esille huonekalu- ja taidehankinnat, puutarhaan tehdyt hankinnat sekä ruokailuun liittyvän kuluttamisen ruokineen ja astioineen. Lisäksi tutkin vaatteita ja muodikkuutta kuluttamisen motiivina. Näitä kulutuskohteita tutkimalla tulin siihen lopputulokseen, että kuluttamisen taustalla olivat seuraelämän vaatimukset. Brittiläistä 1800-luvun kuluttamista tutkinut Maxine Berg on todennut, että tuolloin tapahtui ”revolution of sociability” ja tämä näyttää olleen käynnissä myös Viipurissa. Seurustelu ja seuraelämä vaativat yhä hienovaraisempia viestintäkeinoja aseman- ja säädynmukaisuudesta ja tämä näkyi myös kulutusvalinnoissa.

Sen sijaan sukupuoli, jota alun pitäen olin halunnut tutkia, osoittautui miltei mahdottomaksi tutkimuskohteeksi. Ehkä onkin niin, että meidän aikamme on kiinnostuneempi sukupuolesta ja naisten tai miesten asemasta ja mahdollisuuksista kuin 1800-luvulla oltiin. Missään materiaalissa ei kyseenalaistettu Marie Hackmanin mahdollisuuksia tai kykyä käyttää rahaa. Aviomiehen vielä eläessä tämä leikkisästi tokaisi, että minulla on ristini kannettavana, kun Marie-vaimo halusi tilata uusia pukukankaita. Aviomies ei kuitenkaan estänyt tai kieltänyt hankintoja ja sanailu jäi miestenväliseksi huulenheitoksi, jonka päätteeksi aviomies tilasi itselleen näyttävän marmorikantisen kirjoituspöydän. Leskenä Marie Hackman hallitsi itsenäisesti tulojaan ja menojaan, joten ainakin myytti kollektiivisesti sukupuolensa vuoksi sorretuista menneisyyden naisista kumoutui taas kerran. Historiantutkijalle tämä ei ole mitään uutta, mutta juteltuani väitöskirjastani esimerkiksi toimittajien tai muiden, historiantutkimuksen kentän ulkopuolisten kanssa, tieto otetaan yhä vastaan uutena ja ihmeellisenä. Muotitietoinen, kulutuskykyinen ja -haluinen naiskuluttaja 1800-luvun Suomessa tuntuu siis olevan varsin uusi ajatus suurelle yleisölle.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, jonka Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja tarkastettiin kesäkuussa.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Opinnäytteet. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *