Kanssasi saavat vaikka värttinäluut katketa

Pyörä oli siro ja kimmelteli hopeisena alkusyksyn pehmeässä valossa kierrätyskeskuksen pihalla. Vaikka pyörä olikin vanha, käytetty ja kaltoin kohdeltu, oli se silti hyvin kaunis. Pyörän kokemat laiminlyönnit näkyivät ja tekivät pyörästä jotenkin inhimillisen. Helena tarkkaili pyörää varovasti syrjäkarein. Pyörän läheisyys jännitti Helenaa, mutta toisaalta loi kumman turvallisuuden tunteen. Kuin Helena olisi löytänyt kaltaisensa. Siksi Helena olikin automaattisesti hivuttautunut pyörän läheisyyteen työkaluineen, kun päivän työtehtäviä oli jaettu. Onneksi kukaan muu ei tuntunut osoittavan kiinnostusta polkupyörää kohtaan. Se oli ymmärrettävää, sillä pyöräpajassa oli hyvin vähän muita virikkeitä kuin varsinainen työnteko. Työn välttely siellä oli lähes mahdotonta ilman tarkoitusperien paljastumista. Helenan käsi hakeutui pyörän auringon hapertamalle satulalle ja sormet puristuivat sen kapeimman kohdan ympärille hellästi mutta omistavasti. Työtoiminnan valvoja kyseli velvollisuudentuntoisesti Helenan aikomuksista päivän töiden suhteen. Helena puhkesi muistelemaan neljänkymmenen vuoden takaista työkesäänsä Ruotsissa, jolloin oli tullut pyöriäkin korjattua. Vaikkei Helenan tietotaito pyörien suhteen ollutkaan syy sille, miksi pyörä häntä kiinnosti. Helena ei osannut itsekään pukea tunnetta sanoiksi, mutta jokin pyörän uljaassa ulkomuodossa, kylmässä, hopeanhohtoisessa rungossa ja muttereissa sai hänet oudon jännityksen valtaan. Kuin tekisi jotain kiellettyä, vaikka hänhän oli vain aloittamassa ohjeiden mukaisesti kuntouttavaa työtoimintaohjelmaansa, johon tänään sattui kuulumaan polkupyörän kunnostaminen. Helena talutti polkupyörän pihalta rähjäiseen pyöräpajaan. Kukaan ei onneksi seurannut perässä. Se oli hyvä, sillä Helena harvoin viihtyi toisten seurassa. Helena tarttui pyöräharjaan ja alkoi hellästi harjata pois ketjusuojan väleihin kertynyttä, koivunsiemenien ja pölyn täyttämää hämähäkinseittiä. Pyörä näytti jo paljon paremmalta, jotenkin onnellisemmalta. Seuraavaksi Helena nappasi pajan pöydältä säämiskän, jolla alkoi hellästi, maalipintaa varoen pyyhkiä pyörän runkoa. Helena huomasi pyörän hitaasti rentoutuvan ja hengityksen muuttuvan raskaammaksi.

Helena tarttui jakoavaimeen ja painoi sen varmoin ottein polkimen mutteriin. Helena kiristi mutteria ja pyörä pyysi huokaisten kiristämään lujempaa. Helena painoi jakoavainta kaikin voimin ja autuas hymy levisi kaikkialle polkupyörään, viimeistä takapyörän pinnaa myöden. Helena tunsi hänen ja pyörän välille muodostuneen vahvan siteen, aivan kuin pyörän hopeanhohtoisesta rungosta sinkoilisi säikeitä, jotka läpäisevät Helenan rintakehän ja jäävät vahvoina kiinni kylkiluihin kuin ongenkoukut. Silloin Helena tiesi, mitä olisi tehtävä. Pyörä kuului hänelle ja hän pyörälle. Tililtä nostettuja tukirahoja oli yhä jäljellä suojelusenkelitaulun taakse teipattuna. Ne Helena käyttäisi heti huomenna ja ostaisi pyörän itselleen. Tarkoitus oli ollut käyttää rahat kampaajalle ja ottaa permanentti, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Helena istuisi joka tapauksessa pyörän päällä, eikä pyörä voisi nähdä Helenan hapsottavaa havupäätä.

Helena sulki silmänsä ja vaipui ajatuksiinsa. Valkoiseen kesämekkoon pukeutuneena Helena polki pyörää kiihkoissaan, lähes hysteerisesti hymyillen halki saariston. Rystyset valkoisena hän puristi pyöräntankoa ja polki yhä hurjemmin, aivan kuin ei itse olisi voinut vaikuttaa vauhdin määrään. Helena ja pyörä olivat yhtä, nyt ja ikuisesti, eikä mikään voisi heitä erottaa. Ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti, sillä Helena oli pyörässä kiinni kuin noiduttuna eikä voinut irrottautua pyörästään. Pyörä oli imeytynyt häneen kiinni satulaa myöden, eikä Helena toisaalta voinut olla edes varma, oliko pyörässä enää satulaa laisinkaan. Sydän hakaten Helena polki ylämäkeen tietäen mäen huippua seuraavan hurjan alamäen. Normaalisti Helena olisi pelännyt, mutta ei nyt. Helena tunsi, että pyörä vie häntä eikä pyörä antaisi minkään pahan tapahtua. Muutamalla polkaisulla mäenhuippu oli saavutettu. Alamäessä Helena lähti yhä hurjempaan kiitoon ja nautti kuin ei koskaan mistään. Vauhdin loppuessa äkkipysähdykseen ja kiidon vaihtuessa lentoon Helena oli onnellinen. Aika tuntui pysähtyneen tai ainakin kestävän ikuisesti. Helena ja polkupyörä lensivät ilmassa kuin näkymättömien vaijerien varassa. Helena teki ilmassa kärrynpyöriä ja pyörä piti Helenan otteessaan. Ympärillä kieppuva maailma oli kaunis. Ajatus maahan iskeytyessä katkeavista värttinäluistakin oli pyörän kanssa kaunis ja ihana.

Helena havahtui pihalta kuuluvaan lähestyvään puheeseen, tunsi punoittavat posket ja valuvan hien ja piiloutui työkalukaapin varjoon. Työtoiminnan valvoja kuului esittelevän pyörää jollekin. Siisti ja hyväkuntoinen pyörä jo valmiiksi ja asiantuntevien miesten huoltama ja tarkistama, kuului työtoiminnan valvoja kehuvan. Vieras ääni totesi tietysti koeajavansa ensin, mutta kauppojen olevan melko lailla varmat. Vieras ääni kuului kääntävän pyöränjalan sivuun ja polkaisevan pyörän ulos vajasta. Äänten hiljettyä Helena uskaltautui esiin piilostaan. Pajan avonaisesta ovesta hän näki pihalla työnvalvojan ja kauempana Helenan pyörää polkevan naisen. Helenaa nuoremman ja kauniimman. Helenan silmään nainen näytti siltä, että olisi voinut ostaa pyöränsä muualtakin. Nainen pyöräili työnvalvojan luo, kaivoi lompakostaan rahaa ja maksoi valvojalle. Naisen ajaessa pois Helenan pyörällä Helena tunsi pyörästä sinkoilleiden säikeiden repeilevän irti rintakehästä ja ongenkoukkujen lentelevän ilmassa.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *