Mies ja koira

Oli tietysti epäreilua purra toista niin varhain aamulla, mutta aikaisemmin käyttäneeni keinot olivat olleet kesyjä – liian kesyjä. Olin naiivisti kuvitellut, että aktiivinen, seikkailunhaluinen luonteeni ja silkkiset korvat, joita nainen niin ihastuneena silitteli, olisivat olleet tarpeeksi. Miehellähän oli vain kaksi karvaista jalkaa, jotka sojottivat peiton alta kuin kuivuneet kuusenkarahkat, minkä takia en uskonut hänestä olevan todellista vastusta. Olin kuitenkin erehtynyt. Illasta toiseen hän edelleen nukahti naisen tuoksuvaa ihoa vasten, untuvatyynyjen ja täkkien tyynnyttävään kehtoon. Tuo paikka, joka keskustelematta oli annettu hänelle, oli ennen kuulunut minulle. Ja nyt he väittivät, ettei minulle enää riittänyt tilaa.

Juuri siitä syystä minun oli pakko ryhtyä tehokkaampiin toimiin. Haaveissani olin tuntenut, kuinka säären nahka puhkeaisi rikki, kun hampaani painautuisivat syvälle lihaan, jonka alta pystyisin jo melkein maistamaan luut. Tiesin kuitenkin, että liian suuren vahingon aiheuttaminen olisi ollut minunkin loppuni, minkä vuoksi purin miestä määrätietoisesti, mutta kuitenkin niin, että jos jälkiä jäisi, ne olisivat kadonneet naisen palattua.

Ja sillä tavalla miehen päivä olikin saanut alkunsa; minun hampaani kiinni hänen sääressään. Mies heräsi nytkähtäen, kiroili ja sotkeutui rimpuillessaan peittoihin. Minä en perääntynyt askeltakaan, sillä hänen roskaruuan syövyttämä ruumiinsa ei voinut minulle mitään. Halusin hänen tietävän, että leikkiminen oli ohi ja hänen olisi parasta alkaa hiomaan strategiaansa. Mutta yllättäen juuri sillä hetkellä, ennen kuin mies oli edes ehtinyt ladella pahimpia solvauksiaan minulle, avain kävi lukossa ja nainen saapui kotiin. Äreissään mies syöksyi ovelle, osoitti jälkeä jalassaan ja pauhasi ”koiran käyttämisestä eläinlääkärillä – viimeisen kerran”. Nainen ei kuitenkaan kiinnittänyt mieheen erityisemmin huomiota. Hänen ilmeensä oli haaveileva, kun hän kertoi jostain uudesta ihmisestä, joka nyt oli syy sille, miksi miehen piti pakata laukkunsa ja lähteä. Tästä seurasi tietenkin raivoisa vastalauseiden ryöppy miehen puolelta, mutta nainen suhtautui siihen välinpitämättömän viileästi.

Sen takia mies istui nyt sängyn reunalla, roikotti päätään käsiensä välissä ja vollotti kuin emoltaan varastettu pentu. Ja vaikka syy tähän ei ollut yksinomaan minun, säälitti minua silti miehen surkea päivä, jonka onnettoman aloituksen olisin jättänyt väliin, jos olisin vain tiennyt, miten päivä päättyy. ”Sen hiuksetkin tuoksuu niin kuin kukkaniitty”, mies sai ulinansa seasta sanotuksi ja pyyhki räkää hihaansa. Oikeastaan naisen hiusten tuoksu oli sekoitus mustikkametsää ja purkkikemikaaleja, mutta miehen hajuaisti ei ollut kovin tarkka, joten annoin virheen hänelle anteeksi. Ja olihan meillä nyt ensimmäistä kertaa jotain yhteistä. Aikaisemmin välimme olivat olleet puhdasta sodankäyntiä. Kun hän oli ”unohtanut” ruoka-aikani, minä olin varastanut hänen lautaseltaan. Kun hän oli vienyt paikkani sängyssä, minä olin pitänyt huolen, että hän ei nukkunut yötänsä kunnolla. Minun tehtäväni oli ollut savustaa hänet ulos, mutta nyt työ oli tehty puolestani, enkä kokenutkaan sellaista voitonriemua, joka olisi saanut silmäni kiiltämään päiviksi. Tunsin vain myötätuntoa. Olihan minutkin kerran sysätty sängystä ulos, vaihdettu parempaan ja viileästi unohdettu.

Miehen nostaessa katseensa tarkastelin häntä ja kallistin päätäni kuin kysyäkseni, miksi hän niin valitti. Sitten laskin leukani hänen polvelleen. Sillä tavalla olin lohduttanut naista joskus silloin, kun hän oli vielä osoittanut kiinnostusta minuun. ”Oot säkin ollut niin perkeleen raivostuttava rakki”, mies tuhahti, mutta laski kuitenkin kätensä kevyesti pääni päälle ja rapsutti korvan takaa. ”Tulee vähän niitä lenkkejä ikävä.” Niin minunkin, nyt kun tarkemmin ajattelin. Ja olihan miehessä, kaikesta huolimatta, jotain arvostettavaakin. Etikan sekoittaminen ruokaani oli kieltämättä kunnioitettava temppu ja sodankäynnissä mies oli taistelunkova vastustaja. Minusta alkoi kuitenkin tuntua, että juuri nyt mies tarvitsi kaitsijaa, jonkun joka ravistelisi hänet hereille aamulla ja pakottaisi ne kaksi kuusenkarahkaa lenkkipolulle. Nainen oli korvannut minut miehellä, ja nyt miehenkin jollain uudella ja paremmalla. Uskollisuus ei ollut yksi hänen hyveistään, eikä hän siis enää ansainnut minunkaan uskollisuuttani.

Mies oli lakannut itkemästä ja näin, miten epätoivon tilalle hiipi se sama viileä armottomuus, jonka vallassa minä olin aamulla mittaillut hänen säärestään sopivaa puremakohtaa. ”Noin kekseliästä kaveria ei voi jättää sen naisen armoille. Tästä lähtien me pojat pidetään yhtä”, mies ilmoitti. Nousin riemastuneena, heilutin häntääni ja päästin majesteettisen ulvahduksen suostumukseni merkiksi. Miehen silmissä oli uudenlainen hilpeys, kun hän nousi ylös, avasi vetoketjun ja laski kostean voitonmerkkinsä sängylle. Sitten minä tein saman.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *