Roska-auto

Ryppyinen sormeni kalpeana hämärässä. Se oli ensimmäinen asia, jonka näin
avattuani silmäni. Ympärillä haisi mäntysuopa ja oksennus. Polvea kirpaisi.
Tunnustelin ja liikuttelin raajojani varovasti ja ymmärsin, että joka paikkaan sattui.
Suljin silmäni uudelleen ja ajattelin olevani itselleni armollinen.

En päässyt uneen, joku napautti kylkeen. Sellaisen terävän, vankan töytäisyn. ”Äiti.”
Teki mieli ummistaa silmät vielä tiukemmin kiinni. Hävetti niin paljon. Tytin ilmeestä
paistoi vuosien pettymys ja huoli. Sen iho oli taas niin sileä ja kuulas, niin kuin 16-
vuotiaalla kuuluukin. Silmätkin jotenkin kiilui, ehkä se oli taas itkenyt, en tiedä.

Krapulassa tulee aina se olo, että haluan lopettaa. Itsensä kusettamistahan se kai on.
Haluaisin silti jotenkin uskoa, että olen silloin aidoimmillani, rehellisimmilläni. Että
en oikeasti ole se kelvoton, joka katoaa pariksi päiväksi perheeltään ja herää saunan
lattialta niska vääntyneenä. Se, joka nukahtaa kylpyammeeseen tai ajaa autolla
autotallin seinään.

Nousin ja keräsin vaatteeni, Tytti seisoi vieressä ja katsoi jonnekin ulos ikkunasta.
Siellä oli peruuttava roska-auto, josta kuului tasainen piipitys. Luultavasti Tytti ei
edes seurannut sitä, hän ei vaan halunnut katsoa minua.

Nilkutin makuuhuoneeseen ja viikkasin paitani säntillisesti hyllylle. Hyllyni oven
sisäpuolella loisti vihreä, ylipirteä tarra, jossa luki: Vaikeudet vahvistaa!
Tekstin alapuolella oli hiiri, joka punnersi loukussaan.

Miksi sen pitää tuntua niin hyvältä. Kuplivalta, juhlalliselta, autuaalta, oikealta. Sen
rinnalla mikään muu ei tunnu miltään. Kun sinä, niin, olet valo kirkkahin.

Ja aina se menee yli. Aina seuraavana päivänä on piinallinen hiljaisuus ja epätoivo.
Ajattelin joulukuuta 2004 ja Espanjaa. Viisivuotias Tytti löysi jälleen kerran parhaan
ystävän hiekkarannan harvahampaisesta ja pojannäköisestä Cecilestä. Olin korkannut
aamulla aikaisin. Hotellin patja oli kova, joten nappasin myös vanhaan selkävaivaan
myönnetyn relaksantin. Tytti ja Cecile menivät aaltoihin leikkimään. Kari oli
hakemassa pyyhettä. Minä makasin humalaisissa unelmissani rantatuolilla ja mittailin
pilvenhattaroita.

Cecile juoksee kohti huutaen täyttä kurkkua. Yritän nousta, mutten pysty. Sanat
takertuvat kurkkuun ja jalat hiekkaan. Ruumiini tuntuu jonkun muun ruumiilta, en
hallitse sitä. Kaadun rantatuolini eteen kuin räsynukke. Joku kiroilee espanjaksi ja
jalkoja kiitää kohti rantaviivaa. Enkelin lähettämä 15-vuotias marokkolainen
lenkkeilijä pelasti tyttöni aaltojen alta, minä en.

Kuulin kun Tytti tempoi repun selkäänsä. Katsoin oveltani eteisen peiliin ja näin, kun
hän työnsi päähänsä sen punaisen lakin, jonka Kari oli ostanut. Ruskea tukka jäi
takuksi niskaan. Hän katsahti minuun ja näytti hetken samalta kuin pienenä. Ovi
aukesi ja sulkeutui, ei vihaisesti paiskomalla vaan ponnettoman hiljaa.

Istuin sängyn reunalla kauan, vaikka hiukseni haisivat oksennukselta. Tuijotin
kirjahyllyä, jonka päällä oli kolmen pullean vauvan kuvat rivissä. Jussi, Ville ja Tytti.
Muistelin, kuinka Ville odotti minua nenä ikkunassa ensimmäisen koulupäivänsä
jälkeen. Kuinka Jussi jäi kiinni muurahaispesän poltosta. Kumpikaan ei ollut soittanut
minulle vuoteen. Yhtäkkiä tuli kalvava ikävä omaa isää.

Nousin ylös ja kävelin keittiön kaapille, jossa säilytetään vain joulukuusenkoristeita.
Avasin kaapin ja pengoin joulupallojen ja tonttujen seasta hätäpulloni. Narautin sen
auki ja kasvoille lehahti liköörin imelä, turvallinen henkäys. Väänsin korkin kiinni.
Käärin pullon muovipussiin, kävelin ulos ja heitin sen tyhjän roska-astian sisuksiin.
Paiskasin oikein kovaa. Pullo kolahti pohjaan muttei särkynyt.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *