Voisilmäpelipulla

”Meillä on täällä tapana veisata”, isoisä julisti.

Vanhan pappilan pirtti oli täynnä väkeä. Pitkillä penkkiriveillä istuivat vieri vieressä vanhukset ja aikuiset ja heidän jalkojensa juuressa lattialla istuivat lapset. Vanhoilla ja nuorilla naisilla oli päässään huivit ja miesten ja poikien tukat oli kammattu päätä myöten. Huoneessa vallitsi hiljaisuus lukuun ottamatta suuren kaappikellon äänekästä tikitystä nurkassa ja satunnaisia linnunlaulun ääniä, jotka silloin tällöin kantautuivat sisään raollaan olevasta ikkunasta.

Huoneen nurkassa lattialla istui tyttö kukallisessa mekossa, keltainen huivi päässään, silmät suljettuina. Hänen vaalea tukkansa oli kokonaan huivin peitossa ja kädessään hänellä oli harvinaisen kulunut mustakantinen virsikirja.

”Martta!” kuului kuiskaus aivan hänen korvansa juuressa ja tyttö avasi silmänsä. ”Tule keittiöön auttamaan.”

Martta nousi ylös lattialta ja seurasi äitiään keittiöön. Pirtissä hiljaisuus rikkoutui isoisän julistaessa seuraavan virren nimen ja väen yhtyessä laulamaan. ”Ooooi, Luoja aaaarmaaas…” Martta osasi virren ulkoa ja veisasi hiljaa mielessään. ”…päiväsi kun koittaa…”

Keittiö oli aurinkoinen ja kuuma.

”Äiti, enkö minä voisi mennä auttamaan isää ja Eetua saunalle? Minua pitkästyttää täällä ja…”

”Isä ja Eetu ovat miesten hommissa, sinä saat auttaa serkkuasi täällä. Kipinkapin nyt, käärihän hihasi. Kerttu leipoo ja sinä saat vahtia uunia”, äiti sanoi ja pyyhälsi matkoihinsa.

”Kerttu? Onko Kerttu täällä?” Martta havahtui tuijottamasta keltaisena hohtavaa uunia ja nosti katseensa pöytään, jossa hänen serkkunsa levitti parhaillaan taikinaa päydälle. Martta tunsi punan kohoavan kasvoilleen, eikä se tuntunut johtuvan uunin lämmöstä.

”Hei Martta!” Kerttu huikkasi pirteänä. ”Ihanaa kun tulit auttamaan. Ensimmäiset pullat ovat ihan pian valmiita, voit nostaa ne tuokion kuluttua tuohon ikkunan eteen liinan päälle jäähtymään.”

Martta teki työtä käskettyä ja työnnettyään uuden pellin uuniin hän istahti pöydän ääreen katselemaan serkkuaan. Kertulla oli kastanjanruskeat silmät ja nenässä vaaleita pisamia. Hänen poskensa punoittivat vähän ja huivin alta oli livahtanut punertava hiussuortuva otsalle. Kerttu oli erinäköinen kuin vuosi sitten, kaunis, kuten aina, mutta jotenkin pehmeämpi… Martan katse eksyi Kertun avoimeen kaula-aukkoon, jonne oli helppo kurkistaa hänen kauliessaan pöydällä olevaa taikinaa. Hänen rintansa näyttivät paisuneen kuin pullataikina ja ne liikkuivat kaulimisen rytmissä kohoillen.

”Haluatko laittaa voipalat pulliin?” Kerttu kysyi yhtäkkiä.

”Mitä… minä…” Martta oli havahtunut kysymykseen kuin transsista. Kerttu nauroi hilpeästi ja Martan vatsaa kutitti. Hän pyyhkäisi hiussuortuvan otsaltaan ja katseli Marttaa. Sitten hän otti voipalan kulhosta ja pyöritti pullataikinasta toisella kädellä pallon ja työnsi voipalan sen sisään.

”Juhani Koskela pyysi minua naimisiin. Meillä on häät ensi kesänä.” Hän totesi yhtäkkiä vakavana, mutta hymyili sitten irrottaessaan taikinasta jälleen palan ja antaessaan sen Martalle. Hän tarttui Martan käteen ja alkoi pyörittää sitä pöytää vasten. Martta tunsi, miten hänen sydämensä löi yhtäkkiä kovempaa ja miltei humisi korvissa. Vatsassa pisteli kun Kerttu siveli hänen kädelleen lisää jauhoja.

Pirtissä oli jälleen hiljaista. Kerttu nappasi kulhosta kaksi voipalaa.

”Minusta on hauskaa laittaa kaksi voipalaa samaan pullaan. Sitten ne voivat pitää vähän niin kuin silmäpeliä keskenään. Tiedätkös…”, Kerttu naurahti, ”…voisilmäpeliä”.

Marttaa huvitti ajatus silmäpelistä pullassa, mutta hän varoi näyttämästä huvittuneisuuttaan. ”Minusta tuo on huonoin tekosyy ikinä”, hän sanoi ja virnisti, ”joku kuitenkin huomaa kaksi silmää pullassa ja nostaa metakan ja sitten kaikki on pilalla”.

”Ei minusta.” Kerttu sanoi päättäväisesti ja hymyili. ”Salaisuus on tehdä se niin, ettei kukaan huomaa.”

”Rakastatko sinä Juhania?” Martta huomasi sanojen karanneen huuliltaan. Mutta hänen hämmästyksekseen Kerttu ei näyttänyt ollenkaan järkyttyneeltä. Oli aivan kuin hän olisi osannut odottaa kysymystä.

”Jumala on rakkaus ja ravitsee meidät, Martta.” Kerttu katsoi häneen ruskeilla silmillään. ”Me olemme onnekkaita, että meillä on Hänen rakkautensa.”

Pirtissä väki alkoi uuden laulun. Martta katseli ulos ikkunasta ja kuvitteli mielessään, miten Juhani Koskela pyöritteli Kertun rintoja käsissään kuin pullataikinaa. Hänen mielestään Juhani Koskela oli aina ollut vähän ällöttävä.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *