17 miljoonaa

Hilpi Saukkonen ei uskaltanut katsoa ketään silmiin. Iltaisin hän kääriytyi leveään mustaan peittoon ja muisteli kaikkia elämänsä varrella kokemiaan nöyryytyksiä: sitä kun hän sai stipendin ekaluokan kevätjuhlassa, sitä kun hänen vaatteitaan kehuttiin, sitä kun hänen kirjoittamansa artikkeli pääsi Helsingin Sanomiin ja ennen kaikkea sitä, kun hän voitti lotossa 17 miljoonaa.

Kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta sitten. Hilpi lottosi joka viikko. Kaupasta nyt vain oli tapana ostaa maitoa, leipää ja lottokuponki. Niin sukulaisetkin tekivät. Ja kun on kerran mennyt ostamaan lottokupongin ja katsonut lottolähetyksenkin, ei yksinkertaisesti voi olla menemättä R-kioskille ilmoittamaan voitostaan. Ja niin luonto sai Hilpin ruumiin valtaansa ja kuljetti hänet onnitteluja pursuavan punatukkaisen myyjättären luo kertomaan voitostaan. Kioskinpitäjä tosin luuli Hilpin tulleen ryöstämään hänet ja alkoi kiljua kauhuissaan, kun kokonaan mustaan jätesäkkiin piiloutunut Hilpi tuli kuiskuttelemaan hänen eteensä hiljaisella äänellä.

”APUA!! Älä yritä mitään, minä olen käynyt vesivoimistelussa!”

”Häh? Vesivoimistelussa?”

”Elokuvissa ihmiset aina sanovat ryöstäjälle, että ovat käyneet karate-tunneilla tai aikidossa tai harrastavat miekkailua.”

”Niin, ne ovat kyllä kamppailulajeja, joilla voi puolustautua.”

”Joo, tiedän, mutta vesivoimistelu on uhkaavin asia, mitä osaan. Miltä kuulostaisi jos sanoisin, että käyn posliinimaalauskurssilla?”

Lopulta Hilpi sai onneksi kuiskattua asiansa, myyjän korvaan, jotta kukaan muu ei kuulisi.

”Onneksi olkoon!” myyjä kiljaisi ja Hilpi oli kuulevinaan kateutta äänessä.

”Parempi toivotus olisi ’otan osaa’”, Hilpi totesi kuivasti ja kysyi samassa myyjältä, haluaisiko tämä ottaa rahat hänen puolestaan. Tästä myyjä kuitenkin loukkaantui ja kivahti, että hänen oli nähtävä Hilpin kasvot. Tähän Hilpi ei suostunut ennen kuin nainen repi säkin hänen päältään väkivalloin, otti hänestä valokuvan ja uhkasi lähettää sen kaikille iltapäivälehdille heti, jos Hilpi mainitsisikin jotain rahojen työntämisestä hänelle. Hän oli sentään rehellinen nainen eikä mikään lottovoittaja.

Rahat hävettivät Hilpiä niin, että hän päätti elää kuin niitä ei olisikaan. Ihmisten hänen ympärillään ostaessa isompia asuntoja, autoja ja kesämökkejä Hilpi jatkoi kituuttamista hitaasti rappeutuvassa pimeässä yksiössään. Näin kului vuosia, kunnes eräänä päivänä Hilpin syödessä nuudeleita iltapalaksi, ovikello soi. Hilpi hätkähti kauhuissaan pystyyn. Hänen luonaan ei ollut käynyt ketään vuosikausiin. Varovasti hän avasi oven ja näki sen takana hymyilevät kasvot. Punatukkainen nainen tunki sisään ja istahti puhki kuluneelle sohvalle ja sai käteensä kahvikupin, jonka pohjassa oleva reikä oli paikattu ilmastointiteipillä. Televisio olisi ehkä ollut päällä, jos se ei eräänä iltana olisi alkanut tupruttaa myrkynvihreää savua. Nyt se makasi kyljellään lattialla.

”Hyvänen aika”, punatukkainen nainen hyökkäsi asunnon omistajaa päin. ”Joko olet käyttänyt kaikki rahasi?”

Kauhuissaan Hilpi tajusi, että nainen oli R-kioskin nainen, joka kymmenen vuotta aikaisemmin oli antanut hänelle hänen voittonsa.

”Halusin tulla näkemään lottovoittajan arkea, mutta tämäpä on aika pettymys. Mihinkä ne kaikki rahat sitten meni?”

”Pankkitilillä ovat”, Hilpi vastasi likaista räsymattoa tuijottaen. Äkillinen rehellisyyden puuska oli lopultakin saanut hänet valtaansa. Tässä oli ihminen, jolle hänen ei tarvinnut teeskennellä.

”Siis oletko tosissasi?”

Kesti noin tunnin, ennen kuin lottonainen vihdoin uskoi, että joka ikinen sentti tosiaan oli edelleenkin Hilpi Saukkosen käyttötilillä Nordeassa. Pankista kyllä soiteltiin ja ehdoteltiin milloin mistäkin sijoitusmahdollisuuksista, mutta sellaiset puheet Hilpi oli lopettanut heti alkuunsa. Hän oli päättänyt, ettei hänellä mitään rahoja ollut, joten niitä ei sitten myöskään pankin henkilökunnalle saanut olla.

Kioskinpitäjä kärsi kohtuuttomia tuskia katsoessaan ihmistä, jolla oli kaikki mahdollisuudet onneen ja joka kieltäytyi uskomasta niitä todeksi.

”Elät vaaleanpunaisessa pilvessä”, Hilpi nauroi kioskinpitäjän yrittäessä saada häntä näkemään todellisuutta, jossa eli.

Sillä hetkellä kioskinpitäjä muisti aikoja sitten ottamansa valokuvan. Mitään sanomatta hän käveli ovelle ja poistui, eikä koskaan enää palannut.

Muutaman viikon päästä Hilpi alkoi saada lehdistä leikatuista sanoista koottuja uhkausviestejä, jotka olivat hieman naurettavia, koska kirjoittaja ei selvästikään ollut jaksanut etsiä kaikista sanoista oikeita taivutusmuotoja, eikä edes kaikkia oikeita sanoja.

”Muista ekonominen kestävyys, ottaa valuutta pankit. Parasta käyttää elämä. Jos ei, kuva Iltalehti keskiviikkona. ”

Ei mennyt montaa päivää, ennen kuin Hilpi ymmärsi, kuka viestit oli lähettänyt.

”Mistä sinä tiesit?” kioskinmyyjä kiljui nähdessään Hilpin lähestyvän puukko kädessä sulkemisajan jälkeen.

”Idiootti. ’Harrastan vesivoimistelua.’ Ei tullut mieleen, että nykyään viestin voi kirjoittaa myös tietokoneella ja tulostaa?”

”Älä tapa”, nainen aneli. Hilpi olisi voinut kyllä tappaakin. Se olisi täysin sopinut hänen käsitykseensä todellisuudesta. Toimittajana hän tiesi, että mummot eksyivät mustikkametsään ja keski-ikäiset naiset saivat selittämättömiä raivonpuuskia ja tappoivat vieraita ihmisiä kioskeissa. Jostain syystä hän ei kuitenkaan pystynyt siihen. Ei hän itsekään tiennyt, miksi.

”Pidä varasi”, hän sylkäisi ja palasi kotiin syömään kaurapuuroa.

Vähään aikaan kiristäjästä ei kuulunut mitään. Hilpillä oli aikaa vajota häpeäänsä yhä syvemmin ja kieriskellä olohuoneessa sormiaan pureskellen. Kauhuissaan hän keinutteli edes takaisin sohvalla, jonka täytteet pursusivat saumoista ulos ja mietti, mitä ihmiset sanoisivat, jos saisivat tietää. Mitä oletuksia he tekisivät? Miten he alkaisivat käyttäytyä. Hän joutuisi ostamaan uima-altaan ja pienlentokoneen, ja kateelliset naapurit heittelisivät kananmunia ikkunoihin ja nyrpistäisivät nenää ohi kulkiessaan. Kukaan ei enää tervehtisi häntä, kaikki osoittelisivat ja sanoisivat ”tuo on se lottovoittaja” ja kaiken maailman ihmiset alkaisivat lipevöidä ja pyytää päästä kylään hänen asunnolleen Karibialle. Vaikkei hän edes halunnut asuntoa Karibialla! Mutta kaikkein eniten hän ajatteli sitä, miten paljon tuskaa hänen menestyksensä aiheuttaisi kaikille muille ihmisille. Miten paljon joutuisivat kärsimään naapurit kamppaillessaan kateuden ja vihan tunteiden välillä. Miten paljosta hän oli säästänyt ystävänsä, jotka olisivat rikkaudesta tietäessään joutuneet alempaan yhteiskunnalliseen asemaan, jolloin heidän suhteensa olisi muuttunut väkinäiseksi. Hilpi oli todella onnellinen, että oli onnistunut salaamaan kaiken kaikilta näin pitkään.

Sitten eräänä päivänä hän meni ruokakauppaan ostamaan maitoa, leipää ja lottokupongin, ja huomasi kaikkien tuijottavan itseään. Tullessaan kassalle hän ymmärsi, miksi. Hilpi jätti maidot, juoksi ulos kaupasta suoraan vastapäiseen Alkoon ja osti väkevintä löytämäänsä alkoholia. Sitten hän juoksi kotiin, joi kaiken kerralla ja tökkäsi mahansa läpi palavan tulitikun. Kun hänen hiiltynyt ruumiinsa parin vuoden päästä löydettiin, lääkärit pitivät tapausta osoituksena siitä, että ihmisen on mahdollista syttyä itsestään palamaan. Ahneet sukulaiset jakoivat keskenään 17 miljoonaa euroa ja pitivät valtavat juhlat, eikä heillä koskaan ollut ollut sen hauskempaa.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *