Kaikki sitä tarvitsevat

Emma kyykistyi kiven ääreen ja poimi sen varovasti jo kiviä pursuilevaan syliinsä. Pelto kaartui kohti rantaa eikä sen reunaa voinut nähdä toisesta päästä. Yhdeksän hehtaaria, äiti oli sanonut. Parhaimmassakin tapauksessa parin tunnin homma, mutta tämä pelto oli salaojitettu. Maan alta nousseet kivet olivat levinneet ympäriinsä ja kymmenen metrin säteeltä sai kerättyä monta sylillistä jos oli tarkka. Emma oli.

– Ei me tätä menoa päästä tänään pois, otetaas vaan ihan isoimmat! äiti huusi mönkijän luota. Peräkärry oli jo täynnä ja sen renkaat kaartuivat uhkaavasti sisäänpäin.

– Pakko tyhjentää, hyppääs kyytiin.

Emma hölkkäsi mönkijän luo, tyhjensi sylinsä varovasti peräkärryyn ja hyppäsi kiviröykkiön päälle. Kivet tyhjennettiin jokirantaan ja tyhjennettäessä sai katsella ruskeana virtaavaa jokea ja nousuveden rantaan nostamia roskia.

– Paljon kello on? Emma kysyi kivien heiton lomasta. Peräkärryssä ei ollut kippiä, joten jokainen kivi piti heittää yksitellen ja mielellään vielä mahdollisimman pitkälle pellon reunasta etteivät ne kulkeudu takaisin.

– Tulee puol seittemän.

– Just.

– Kyllä me tää tänään tehdään loppuun, huomenna pitää saada Harjunmaa ja Joutsela.

– No aha.

– Saat rahaa, laitat tunnit ylös.

Emman työvihossa oli tältä keväältä jo kymmeniä tunteja: kivien keruuta, polttopuutalkoita, traktorin pesua, verstaan siivousta. Kesällä samat polttopuut ajettaisiin sisään, pellot käveltäisiin hukkakaurojen ja vieraslajikkeiden varalta, nurmikoita alettaisiin leikata, mattoja pestä, ullakkoa tyhjentää… Siihen päälle toisen kodin samat työt: polttopuut, siivoustalkoot, nurmikot, autojen pesu. Lisäksi tietenkin viikoittaiset kotityöt ja siivoamiset ja ”kyllä sinulla on velvollisuus osallistua”-päähänpistot. Emman työvihko täyttyi nopeammin kuin tunnit vuorokaudesta. Jos hän ei ollut töissä, hän oli liian väsynyt tehdäkseen mitään. Kokeisiin lukeminen tai läksyt eivät olleet tekosyy laistaa töistä, mutta lukiossa Emma sentään sai käydä. Hän otti koulupäivistä kaiken irti ja käytti usein välitunnit läksyjen tekoon. Hyvät paperit olisivat tie pois maalta, jossa työt eivät loppuneet tekemällä.

– En mä tarvii rahaa, Emma ajatteli, mutta ei sanonut ääneen. Hän tiesi, että äidin ”saat rahaa” -hokema oli vain muodollisuus. Ei tämä ollut mitään työtä. Emma oli orja, jonka velvollisuus oli auttaa. Rahan tarkoitus oli tehdä auttamisesta siedettävää, mutta se sai vain Emman inhoamaan koko rahaa. Hänen tilillään oli yli 9000 euroa ja summa kasvoi koko ajan. Kaikki palkat, joululahjat, syntymäpäivälahjat, ala-asteen lopussa saatu stipendi. Emma ei käyttänyt rahaa mihinkään. Hän asui äidillä ja isällä ja kulki kotien väliä pyörällä. Molemmissa kodeissa oli jääkaappi täynnä ruokaa ja herkkukaapissa suklaapatukoita. Jos vaatteet jäivät pieneksi, Emma ympyröi sopivia vaatekaupan kuvastosta ja äiti teki tilauksen. Vaatteet olivat Emman mielestä välttämätön paha, eikä hän olisi halunnut luopua mukavaksi kuluneista paidoistaan ennen kuin äiti pakotti heittämään risaisimmat pois ja valikoimaan uusia tilalle.

Joskus Emman teki mieli kysyä äidiltä, mitä hänen oli tarkoitus tehdä kaikella sillä rahalla. Samaa kuin muut lukiolaistytöt? Pyytää ammattikoulun poikia hakemaan tupakkaa ja Suomi-viinaa? Hankkia rakennekynnet ja tekoripset ja seistä välituntisin vessassa vertailemassa huulikiiltoja? Ostaa viikoittain uusia toisiaan muistuttavia toppeja ja paljetein koristeltuja stringejä?

Elokuviin Emma olisi halunnut mennä, mutta lähimpään teatteriin kesti junalla melkein tunnin eikä Emmalla koskaan ollut aikaa.

Kolmen tunnin kyykistelyn jälkeen Emma ja äiti olivat tyhjentämässä viimeistä kivikuormaa. Emman kädet nousivat enää vaivoin ja pitkälle heittämisen sijaan hän vain pudotti kivet heti peräkärryn viereen. Kun homma oli valmis ja he olivat päässeet autolle, kello näytti melkein kymmentä.

– Aja mut suoraan Nooralle, Emma sanoi vaihtaessaan vaatteita etupenkillä.

– Tähän aikaan? Huomenna jatketaan sitten. Heti aamusta.

– Joo joo, en mä oo myöhään!

 

Nooran kodista kantautui musiikki ulos asti. Emma astui sisälle koputtamatta ja eteiskäytävällä notkuneet tytöt hyökkäsivät heti hänen kaulaansa.

– Hei ihanaa syntymäpäivää rakas!

– Me on täällä sua juhlittu ja tyyppiä ei näy missään. Mikset vastaa puhelimeen?

– Tuu ottaan kakkua. Kai sä juot?

Joku tyrkkäsi oluen Emman käteen, toinen veti hänet keittiöön ja kolmas lauloi onnittelulaulua hänen korvaansa.

– Voin mä tän yhden juoda mu en sit muuta. Mulla on huomenna töitä, Emma selitti ja koitti saada itsensä juhlafiilikseen.

– Töissäkö sä oot ollu tähän asti!

– Joo, Emma vastasi hiljaa. Tyttöjen nousuhumalainen riehunta sai hänet tuntemaan itsensä väsyneeksi ja likaiseksi. Pellon pöly kutitti puhtaan paidan alla ja jokaista kehon lihasta särki.

– Ainakin saat rahaa! Kelpais mullekin.

– Niinpä. Ainakin saat hei rahaa!

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *