Kultakanta

On vuosi 1971.

– Tervetuloa Ravintola Bretton Woodsiin! Oliko teillä pöytävaraus?

– Päivää, varaus pitäisi löytyä nimellä Nixon.

– Kyllä, aivan. Näytittekin tutulta. Olemme varanneet teille näköalapöydän. Olkaa hyvä, tätä tietä.

Tarjoilija ohjaa kumaraisen ja isopäisen asiakkaan ravintolasalin halki. Nixon pälyilee epäilevästi salissa ruokailevia ihmisiä ja mutristelee itsekseen:

– Noilla ei pitäisi olla varaa tähän.

Tarjoilija pysähtyy salin perällä olevan pöydän edustalle. Pöytä on yhdelle ja se sijaitsee erillisessä loosissa. Karsinan kolme seinää on valmistettu lasista.

– Tässä, olkaa hyvä. Haluatteko katsella menneeseen, nykyiseen vai tulevaan? tarjoilija kysyy.

– Ei väliä, kunhan siellä ei näy ihmisiä, Nixon tuhahtaa.

– Oikein hyvä, näin tehdään. Tässä olisi teille ruokalista. Mitä saisi olla?

– Täällä oli aiemmin tarjolla pitkään ruoskittua orjaa, mutta nyt en löydä sitä…?

– Aivan, jouduimme luopumaan siitä, sillä tavarantoimittajalla oli vaikeuksia raaka-aineen saatavuuden kanssa. Mutta olemme nostaneet listalle korvaavan tuotteen – tuossa.

– Riistokäristys? En ole tällaisesta kuullutkaan, Nixon toteaa kysyvästi.

– Kyllä, kyllä. Raaka-aineena on ensiluokkaista palkkatyöläisen selkää ja se tarjoillaan tuoreelta työehtosopimukselta. Suosittelen.

– No, jos te suosittelette. Ja juomaksi ottaisin litran kokista, tuorepuristettuna ja jäillä, kiitos.

– Erinomainen valinta! Tänään meillä onkin vieraileva kokki.

Annoksen saatuaan Nixon hotkii ja ahmii. Välillä hän ryystää himokkaasti verta lasista ja ympäröivän ajan ihailun sijaan hän keskittyy tuijottamaan lautastaan. Ruokailun päätteeksi hän pyyhkii suupielensä pöytäliinaan.

– Ruoka näytti maistuvan, tarjoilija toteaa Nixonille.

– Kyllä muuten, mutta siitä jäi karvas jälkimaku. En ole aiemmin maistanut moista.

– A-aa. Se varmaankin johtuu siitä, että söitte myös työehtosopimuksen. Siinä maistuu ammattiyhdistysliikkeen ideologia.

– No ilmankos, Nixon toteaa. – Saisinko laskun?

– Luonnollisesti. Pieni hetki.

Tarjoilija noutaa laskun ja laskee sen Nixonin eteen.

– Eli yhteensä kolme unssia kultaa, kiitos.

– Minulla ei ole kultaa, mutta onko teillä saksia ja kynää? Nixon tiedustelee tarjoilijalta.

– Teillä ei ole kultaa? Tuota – tarjoilija häkeltyy – pyydän hovimestarin paikalle.

Hovimestari saapuu. Hän on sokea.

– Iltaa. Oliko teidän laskussanne jonkinlainen ongelma?

– Ei mitään ongelmaa. Saisinko sakset ja kynän? Nixon vastaa kysymyksellä.

– Toki, tässä olkaa hyvä.

Nixon leikkaa veritöhryisestä pöytäliinasta palasen ja piirtää siihen numeroita.

– Tässä, olkaapa hyvä! Siinä pitäisi olla tarpeeksi, vähän ylimääräistäkin, Nixon toteaa ja ojentaa setelin hovimestarille.

– Kiitos, tämä onkin ensimmäinen kerta kun näen tällaisen, hovimestari vastaa. – Voitteko vielä kertoa, mitä minun pitäisi tälle tehdä?

– Annatte siitä osan kokille ja tarjoilijalle. Ja osan jaatte myös tavarantoimittajalle ja muille yhteistyökumppaneille.  Voitte itse päättää minkä verran, Nixon selittää. – Tärkeintä on, että laitatte kaiken eteenpäin.

– Eteenpäin, hovimestari toistaa.

– Niin, eteenpäin, se on elimellisen tärkeää, Nixon jatkaa. – Muistakaa sanoa tämä myös kaikille, joille osastanne jaatte. Muuten tämä ei toimi.

Noustessaan pöydästä Nixon leikkaa lopun pöytäliinan palasiksi. Paloihin hän piirtelee erinäisiä numeroita. Sitten hän tunkee setelit taskuihinsa. Lähtiessään hän sieppaa pöydältä matkaansa vielä sakset ja kynän.

– Otan myös nämä, Nixon röhkii kovaan ääneen samalla kohottaen tavarat ilmaan.

Ravintolasalissa ruokailevat ihmiset kääntyvät katsomaan ja nyökkäilevät hyväksyvästi ison sian suuntaan.

Share on Facebook2Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *