Lantit

Sanni kumartui antamaan anovakatseiselle naiselle euro kaksikymmentäviisi, sen verran oli taskussa, helposti otettavissa. Ei tarvinnut hermostuneesti haroa lompakkoa laukusta, availla kolikkotaskua ja huomata ettei ollutkaan yhtään rahaa. Siksi hän pitikin aina muutamaa lanttia taskunpohjalla. Tietysti hän halusi olla ihminen, joka voisi häpeilemättä seisahtua ihmisvirrassa, kaivaa laukustaan tavaroita, olla pysähtyneenä perustelematta tai perustellusti. Nuorempana hän oli kai osannutkin, hämmentynyt kerjäläisten edessä, yrittänyt ymmärtää näiden vierasta kieltä. Muutamaa euroa pyytäneelle miehelle hän oli käynyt ostamassa mehua ja leipää. Aika ylenkatseellista, oli hän Arton kanssa keskustellessa jälkeenpäin tajunnut. Ei ollut hänen asiansa, mihin mies rahansa käytti. Eilen Sanni oli töissä kuunnellut kollegoidensa murinaa sosiaalituilla elävien tupakoinnista. Tupakointi itsessään oli perseestä, mutta ei hän silti kyennyt näkemään, että vain rikkailla oli oikeus paheisiinsa.

– Miksi sä annoit sille rahaa? Mari kulki äitinsä käsipuolessa puukengät kopahdellen ja pientä laukkuaan hämmentävän naisellisesti heilutellen.

– No koska sillä ei ole, näkeehän sen nyt hölmökin.

– Mutta koulussa sanottiin, että ne kaikki on huijareita.

– No, ei niillä kovin hyvin voi mennä, jos joutuvat kadulla päivästä toiseen istumaan. Ihmisille vaan tulee paha ja syyllinen olo, kun näkevät, että on ihmisiä, joilla ei oo mitään ja jotka yhteiskunta on hylännyt. Poissa silmistä, poissa mielestä.

– No voi nyt saatana! Sanni käännähti takaansa kuuluvaan painokkaaseen kiroukseen.

– Jumalauta tyttö! Oletko sinä todella noin naiivi? Lapsesikin tietää sinua paremmin. Kaltaistesi suvakkien takia meidän kadut on kohta täynnä noita ja kaikkia muita mutakuonoja! Ei ne oikeasti mitään apua tarvitse, rikollisia ja huijareita kaikki. Miten kehtaat opettaa lapselles tollasta paskaa? Keski-ikäisen pikkutakkimiehen purkaus yllätti Sannin niille sijoilleen. Huusiko mies todella hänelle. Kasvot punakkana, kravatti vinossa ja kauluspaita siististi housunkauluksessa.

– Onko se sun mielestä paskaa, että oon inhimillinen? Kun en usko, että kaikki on huijareita ja ei muutamalla lantilla pitkälle pötkitä, vaikka olisivatkin. Ei kukaan varmaan kovin mielellään kerjuulle lähde.

Sanni vilkaisi olkansa yli, vällyihin kietoutunut, riutunutkasvoinen nainen loittoni askelten tahdissa.

– Menisivät töihin, saatana, tai kuolisivat pois. Minä olen tehnyt töitä 16-vuotiaasta. Mitä tälle yhteiskunnalle tapahtuisi, jos minäkin istuisin tuolla kerjäämässä, antaisin itselleni luvan hankkia rahat muiden taskuista?

– No siitä vain, ei sua kukaan estä! Siinä on seinänvierustaa kilometrikaupalla eli jos se susta on niin herkkua, niin kerjäämään vaan. Siinä sulle muutama lantti näin ensi alkuun. Sanni iski miehen käteen kaksi euron kolikkoa. Hän oli kaivanut ne kylmän rauhallisesti laukkunsa uumenista.

Miehen otsalla helmeili hiki, silmä nyki ja hengitys oli tiheää. Kohta se käy kimppuun, ajatteli Sanni. Mari yritti nykiä äitiään poispäin. Ohikulkevat ihmiset tuijottivat. Mies paiskasi kolikot katuun ja poistui paikalta kiroillen, julmakulmakarvainen burberryvaimo perässä kipittäen.

– Hyvää päivänjatkoa! Toivottavasti ennen kuolemaas tavoitat edes hieman humaaniutta, tai voi tulla hyvin pitkä ikuisuus, Sanni huusi perään ja tarttui Maria kädestä.

– Mitä ikuisuus tarkoittaa?

– No se on se mistä olemassaolo kumpuaa. Joku kutsuu sitä olemattomuudeksi, minä ikuiseksi merkitykseksi.

Sanni näki miehen rahajumalan holveissa, mammonan ikeeseen ikuisesti pakotettuna. Jumalhahmo oli valtava, viitta smaragdinvihreää seteliä, silmissä punahohtoinen jalokivikatse. Sanat muuttuivat loputtomiksi kolikkovirroiksi, silmistä valui kallista parfyymia. Jenejä, dollareita, ruplia, kruunuja, euroja, pesoja, niitä mies olennon varpaiden juuressa laski, eikä ikinä päässyt loppuun.

– Älä välitä tollasista sedistä. Niillä on sydän kultaa. Mutta ei perinteisessä mielessä, vaan vähän niin kuin konkreettisesti: kovaa, kylmää ja elotonta. Ei ne pysty ajattelemaan muuta kuin rahaa ja omaa napaansa. Luulen, että ne ui yöt läpensä Roope Ankan rahasäiliössä ja potkii Aku-parkaa päähän. Tuokin on varmaan töissä jossain monikansallisessa yrityksessä, joka repii tuottonsa työntekijöidensä selkänahasta, kolmannen maailman orjatyövoimasta.

– Miksi sä puhut tommosia? Oot ihan outo.

– Niinkö luulet? Musta oon aika ihana ja luulen, että susta tulee ihan samanlainen. Sanni kumartui Marin puoleen ja Mari irvisti äitinsä nenäkkäälle naamalle. Sen silmät menivät ihanasti ryppyyn.

– Ihmisiä tässä kaikki ollaan, muista se, Sanni kohotti sormensa. Sinä, minä, nainen, jolle annoin rahaa ja tuo setä myös. Toiset on vaan eksyny vähän kauemmaksi ytimestä.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *