Mitä viivan alle jää

”Voitko sä tarkistaa sen toimeentulotuen vielä?” hän kysyi.

”En. En voi”, minä sanoin.

”Mikset?” hän kysyi aidosti hämmentyneenä.

”Koska kello on kaheksan!” minä ärähdin. ”Mä tarkistin sen viimeks kolmelta. Sillon siellä Omapalvelussa ei ollu mitään merkintää. Vaikka ne oiskin tehny tänään päätöksen virastoajan viimesen tunnin puitteissa, siinä menee kuitenkin useempi päivä, ennen ku se raha siirtyy pankista toiseen.”

Hän puuskahtaa, ristii kätensä ja nojautuu hytin seinää vasten. Hetken kuluttua hän ottaa kiireen vallassa kännykkänsä esiin ja alkaa näpyttää.

”Mitä sä nyt?” minä kysyn. En saa äreyttä katoamaan äänestäni. ”Mä katon mun PayPal-tilin. Jos Maurice ois maksanu jo.”

Huokaan syvään, mutta en aio kieltää häntä. Minäkään en panisi pahakseni, jos Maurice vaikka olisi maksanut. Tuskin hän on, hän on kaikkea muuta kuin täsmällinen maksumies.

Kun hän alkaa sadatella, katson jonnekin muualle. En kestä kohdata hänen katsettaan, en nyt.

”Mä katon vielä mun pankkitilin, jos se on maksanut sinne”, hän sanoo. ”Sillä on mun pankkitilin numero kans”, hän vastaa vastaväitteeseen, jota kukaan ei ole esittänyt. Ei Maurice ole maksanut sinun tilillesi, minä ajattelen. Maurice maksaa aina PayPalin kautta. En kuitenkaan sano mitään.

Hän kiroaa taas ja nakkaa kännykkänsä vuoteen päätyyn.

”Tää on ihan sietämätöntä!” hän huutaa. ”Mitä järkee olla laivalla, jos ei oo varaa tehä mitään?”

”Tukholman vanha kaupunki on ilmanen, niin ku tää risteilykin oli, kiitos sun äitis”, minä sanon. ”Yrittäisit nauttia siitä mitä meillä on. Syö vaikka vähän tota leipää, jota meillä on. Sä alat käydä äreeks”, minä sanon.

”Mä en halua mitään kuppasta vanhaa leipäjonon leipää!” hän huutaa ja olen kiitollinen, että hän heitti kännykän jo kädestään. Meillä ei ole varaa uuteen. ”Mä en haluu mitään leipää, mä haluun buffaan syömään tai johonkin raflaan! Mä haluun margaritan yökerhossa ja pienen sateenvarjon siihen! Mä haluun törsätä omaisuuden kolikkoautomaatteihin ja…”

Nousen ylös ja vedän hänet syliini juuri kun hän alkaa itkeä. Silitän hänen hiuksiaan ja suutelen hänen otsaansa. ”Mä en haluu mitään vanhaa leipää”, hän supattaa nyyhkäysten välissä. Minä jatkan silittelyä ja lasken samalla päässäni yhteenlaskua, jossa ei voi jäädä plussan puolelle.

”Jos mä puhusin Lauran kanssa”, hän sanoo hiljaa. ”Jos se pystyis lainaa vähän rahaa, ni voitas maksaa takas sit ku Maurice maksaa tai se sossun tuki tulee…”

”Eiks Lauralla oo Osuuspankin tili?” minä kysyn. Hän ei vastaa, mutta alkaa itkeä taas. Lauralla on Osuuspankin tili. Vaikka hänellä olisi varaa lainata, rahat olisivat meidän tileillämme vasta kun olemme takaisin Suomessa.

Minä olen päässyt yhteenlaskuni päätökseen. Se on sama kuin joka kerta, se mihin tiesin päätyväni: menetän mieluummin rahat kuin hänet.

”Mulla on kakskymppinen”, minä sanon. ”Mutsi anto ennen ku lähettiin.” Olin ajatellut, että söisimme jotain vanhassa kaupungissa. Tai ehkä ottaisimme drinkit paluumatkalla. Se kaikki sai nyt jäädä. Me tarvitsimmme nyt jotain. Jotain muuta kuin murenevaa saaristolaislimppua.

Hän nostaa katseensa, tuijottaa minua turvonnein, vetisin silmin. ”Oikeesti?” hän sanoo. ”Ethän sä juksaa?”

Hänen äänensä kuulostaa niin lapsekkaalta, että olen vähällä purskahtaa nauruun. Hillitsen kuitenkin itseni.

”En. En juksaa”, minä sanon.

”Promenaadilla oli sushipaikka. Voidaanko me mennä syömään sushia?”

Sushiin menee koko kaksikymppinen sen sileän tien. Mutta hän hymyilee, kun hän katsoo minua ja ajattelee sushia. Hän hymyilee taas.

”Joo,voidaan”, minä sanon. ”Kyllä me voidaan syödä sushia.”

Share on Facebook18Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Lyhytproosa Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *