2, 5 miljoonaa työtuntia

Suomalaisen tieteen rahoitusjärjestelmä on vähitellen kehittynyt siihen suuntaan, että yliopistoissa tehtävä tutkimus tapahtuu yhä suuremmassa määrin ns. ulkopuolisen rahoituksen turvin, kun taas vakituisesti tehtäviinsä palkatut joutuvat käyttämään enenevän osan työajastaan opetukseen, hallintoon, suunnitteluun ja raportointiin.

Yliopistojen budjettien supistuminen samanaikaisesti, kun tohtorien ”tuotantoa” on jo pitkän aikaa huomattavasti lisätty, on johtanut siihen, että ulkopuolisen rahoituksen hakemisesta on tullut sekä henkilökunnalle että ilman paikkaa oleville tutkijoille yksi keskeinen tehtävä. En puutu tässä lainkaan niiden luonnontieteiden tilanteeseen, joissa professorien pääasialliseksi tehtäväksi on tullut hankkia teollisuudelta rahoitusta tutkimusprojekteihin. Puhun ainoastaan siitä rahoituksesta, jota jakavat Suomen Akatemia sekä säätiöt kuten Suomen Kulttuurirahasto, Koneen Säätiö ja Eemil Aaltosen säätiö, ja rahoituksen hankkimiseen ja sen hakemiseen käytetyistä työtunneista. Miten hakeminen työllistää, siitä jokainen meistä on tehnyt havaintoja ainakin syyskuussa, jolloin lähes jokaisessa työhuoneessa ollaan tekemässä hakemusta Akatemialle ja/tai Koneelle. Kuinka suurista työtuntien määristä oikeastaan on kysymys, paljastuu kuitenkin vasta, kun asiaa ruvetaan laskemaan; ja samalla paljastuu koko hakurumban absurdi luonne.

Syksyllä saimme kuulla, että Koneen Säätiölle oli jätetty 6000 apuraha-anomusta. Yhden hakemuksen tekemiseen voi ajatella menevän keskimäärin kahden viikon työpanos, eli noin 100 työtuntia (sillä emme kukaan tosiasiallisesti pysyttele meille määrätyn 37,5 työtunnin puitteissa). Jos kyseessä on monen tutkijan yhteinen projektihakemus, käytettyjen työtuntien määrä on varmaan suurempi; toisaalta jos samaa projektia haetaan eri rahoittajilta, vaatii hakemuksen uudelleen muokkaaminen vähäisempää työpanosta. Sadan tunnin keskimääräisen työpanoksen mukaan laskien Koneen hakemuksiin olisi viime syksynä käytetty noin 600 000 työtuntia. Jos arvioimme karkeasti, että saman verran käytetään työtunteja Akatemian, Kulttuurirahaston ja sen maakuntarahastojen sekä Aaltosen hakemuksiin, ollaan 24 000 hakemuksessa ja 2 400 000 työtunnissa; kun on vielä jonkin verran muitakin, pienempiä hakuja, summaa tulisi pyöristää tästä vielä ylöspäin, sanotaan vähintään 2 500 000 työtuntiin vuodessa. Säätiöiden hauista osa on kuitenkin suunnattu muunlaisiin projekteihin kuin tieteellisiin, joten tutkimushakemusten määrä on jonkin verran pienempi ja niihin käytettyjen työtuntinen todellinen luku on ehkä jotakin kahden ja kahden ja puolen miljoonan välillä. Tämän verran siis suomalaiset tutkijat käyttävät joka vuosi aikaa pelkkään hakemusten tekemiseen. Työaikavelvollisuutemme vuodessa on 1600 tuntia. Tämä merkitsee sitä, että jos hakemusten tekemisen asemasta rahat olisi käytetty tutkimustyöhön, olisi niillä voitu palkata vuodeksi 1000–1500 tutkijaa. Joka vuosi tuhlaamme siis 1000-1500 tutkijan työpanoksen verran työtä hakemusten tekemiseen. Kun otetaan huomioon, että tarvitaan melkoinen koneisto hakemusten pyörittämiseen, suosittelemiseen ja arviointiin, menee koko hakurumbaan vielä huomattavasti enemmän työtunteja – ja rahaa, joka voitaisiin käyttää järkevämmin: itse tutkimukseen.

Kevään Kulttuurirahaston haussa hakemusten määrä oli yli 9000 hakemusta. Kulttuurirahastosta annettiin tiedoksi, että ennätysmäärä hakijoita kirvoitti säätiön olemaan tavanomaista avokätisempi, eli jaettiin kaikkiaan 25 miljoonan euron summa. Jos tämä summa olisi jaettu tasan kaikkien hakijoiden kesken, olisi jokainen saanut noin 2800 euroa. Jos lasketaan hakemuksen tekemisen tuntipalkaksi 28 euroa – mikä on sangen vähän – ja hakemukseen käytettäväksi työpanokseksi 100 tuntia, olisi jaettava summa sama kuin mikä kuluu hakemusten tekemiseen. Koska summan jakamiseen apurahoina tarvitaan vielä paljon muutakin työtä kuin hakemusten tekemisen vaatima, maksaa jakaminen siis kaikkiaan enemmän kuin jaettava summa. Eli apurahojen jakaminen on kontraproduktiivista toimintaa, joka kuluttaa enemmän tutkimukseen käytettävissä olevia varoja kuin tuo niitä. (Vaikka osa hakemuksista ja myönnetyistä summista meni tässäkin muualle kuin tieteeseen, suhdeluku ja johtopäätökset eivät muutu, mikäli yhtä suuri osa tieteen ja muista hakemuksista hyväksyttiin.)

Luvut ovat tässä hyvin karkeita arvioita ja palvelevat ainoastaan suuruusluokan selvittämistä. Johtopäätös on kuitenkin selvä: tutkimusrahojen jakotapaa on syytä yksinkertaistaa. Jos rahat olisivat suoraan yliopistojen käytettävissä, olisi tehdyn hukkatyön määrä paljon pienempi. Rahat olisivat silti riittävän ”kilpailutettuja”, koska hakijoiden määrä on joka tapauksessa moninkertainen jaossa oleviin varoihin nähden.

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *