Rahan ja tutkimuksen (pari)suhde

Käsittelen rahaa päivittäin. Kerron mistä sitä löytyy, mikä todennäköisyys sen saamiselle on, ja onko kenties joku kollegasi sitä jo saanut. Kyseessä on siis ikään kuin seuranhaku: ”Tutkija etsii rahaa tositarkoituksella. Onko meidät tarkoitettu toisillemme?” Omakohtainen kokemus – sekä tässä toimessa että aiemmin tutkijana – on kuitenkin osoittanut, että tutkijoita ei voisi vähempää kiinnostaa raha. Siitä puhutaan vain, kun sitä on saatu, ja jos sitä ei ole ahkerasta hakemisesta huolimatta saatu, niin sitten varsinkin puhutaan!

Tutkijat eivät kuitenkaan hae seuraa rahasta vaan tutkimuksesta. Siitä toiminnasta, joka parhaimmillaan – ja pahimmillaan – saa sydämen pamppailemaan, mielikuvituksen laukkaamaan ja yöunet kaikkoamaan. Toisinaan tiedonjano on niin kova, että sen tyydyttämiseksi on luettava ”vielä yksi” tutkimusartikkeli tai selattava läpi kansiollinen alkuperäislähteitä. Tällöin ei raha nouse mieleen, ellei se ole sattumalta tutkimuksen kohteena. Toki rahaa täytyy sen verran olla, että laskut saa maksettua ja elintason ylläpidettyä – pelkkä tutkimus ei nimittäin maksa vuokraa.

Humanisti näkee rahan juuret

Humanistien parissa on havaittavissa myös selkeää vastenmielisyyttä rahaa kohtaan. Erityisen selkeästi se näkyy tutkimushankkeen budjettia laadittaessa. Tällöin suurehko osa tutkijoista nostaa kätensä pystyyn, toteaa ettei humanistilla ole rahantajua ja antaa budjetin mieluusti hallintohenkilökunnan laadittavaksi. Ja tähän heitä tietysti kannustetaankin. Tästä ei kuitenkaan tule vetää johtopäätöstä, että humanisti ei ymmärrä rahan päälle. Pikemminkin hän ymmärtää sitä hyvin syvällisesti.

Humanisti näkee rahassa ainakin sen pitkän historian, vallankäytön välineen, symbolin ja niin edelleen. Rahalla on mitattu miltei minkä tahansa materian, tuotteen tai toiminnan arvoa, mutta samanaikaisesti rahalla, tarkemmin ottaen käteisrahalla, on sen valmistusprosessista ja materiaalista johtuva arvo. Rahalla on siis arvo itsessään mutta sillä myös arvotetaan ympäröivää maailmaa. Tässä se ei suuresti eroa tutkimuksesta; yhtäältä tutkimuksen arvo määräytyy mm. sen mukaan, kuinka paljon työtunteja siihen uhrataan, mihin sen puitteissa matkustetaan, mitä laitteita ja materiaaleja siinä käytetään, mitä palveluita sillä ostetaan. Toisaalta tutkimus toteuttaa samalla tarkoitustaan eli selittää maailmaa, antaa sille merkityksiä ja näkee sen historiallisessa kontekstissaan. Se näkee sukupuolittunutta terminologiaa siellä, missä sitä ei aiemmin ole nähty, piilossa olevia valtarakenteita, uudenlaista viestintää, historiallisia jatkumoita ja monia muita asioita.

Tutkimusrahoituksissa on eroja

Miksi siis puhua rahasta, jos se ei tutkijoita kiinnosta, ja toiset kokevat sen vastenmieliseksi? Koska toisinaan tutkimusrahoituksessa ilmenee myös rumia piirteitä; rahoitusta tarjotaan niin vahvasti suunnattuna, että tutkija pystyy – tai luulee pystyvänsä, mikä on aivan yhtä huolestuttavaa – rivien välistä lukemaan, minkälaisia tuloksia rahoittaja kaipaa. Kun raha pyrkii tutkimuksen välityksellä määrittelemään ympäröivää maailmaa, pitäisi jokaisen tutkijan päässä soida hälytyskellot. Rahan ja tutkimuksen suhde saattaa olla läheinen, mutta yhteiseen sänkyyn niitä ei tule päästää.

Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan tutkimuskoordinaattori.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn1
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *