Transsitilaturismia ja puoli-ilmaisia illuusioita – Intia ja maallistuvan pyhän ongelma

Onko pyhän tunne mitattavissa rahassa? Entä onko usko jumaluuteen ehdottoman henkilökohtainen, yksityinen asia? Vai onko se sittenkin yhteinen, universaali hyödyke, joka on mahdollista tai jopa syytä asettaa veronalaiseksi? Voiko siunauksia ostaa irtotavarana – ja jos on, niin mistä tietää saaneensa rahoilleen ja rukouksilleen vastinetta?

Muun muassa näitä asioita pohdiskelin matkustaessani Delhin savusumuiseen suurkaupunkiin. Kolme viikkoa kestäneen matkani aikana minun oli tarkoitus paitsi ottaa etäisyyttä Suomeen myös tutkiskella Rajasthanin osavaltion näkemyksiä pyhyyden ja rahan välisistä suhteista.

Varsinainen matkani alkoi vaaleanpunaisesta Jaipurista. Osavaltion kauniin pääkaupungin lisäksi pysähdyin Jaisalmerin aavikkomiljöössä, Jodhpurin indigonsinisillä kujilla, Udaipurin eurooppalaistyylisessä kaupunki-idyllissä, sekä Pushkarin rauhaa henkivän pyhän järven rantamilla.

Kaikki matkakohteet olivat silmiä hivelevän kauniita – ja kaikilla oli oma, tunnusmerkillinen tunnelmansa. Mutta kaikissa oli myös havaittavissa pyhän ja maallisen raju yhteentörmäys. Lähtökohdat empiiriselle tarkastelulleni olivat siis varsin otolliset.

Tuuria, rakkautta ja kestävyyttä – eläinsymbolit Rajasthanin kaupunkien tärkeimpänä tavaramerkkinä

Monet tietävätkin, että Intiassa nautaeläimiä kunnioitetaan ja että riikinkukko on pyhä lintu. Pyhänhäväistyksestä voi saada tuntuvat sakot tai jopa pitkän vankilatuomion. Lisäksi monilla kaupungeilla on omat merkittävät – ”lähes pyhät” – symbolinsa.

Symbolit ovat toki kauniita, mutta osataan niillä rahastaakin; aina löytyy kauppiaita, taidemaalareita, temppelioppaita ja taksi- ja riksankuljettajia, jotka tuntevat jonkun ystävän, perheenjäsenen tai muun tuttavan, joka tarjoaa matkailijoille juuri sitä mitä he matkallaan tarvitsevat – taidetta, koruja, patsaita ja kankaita, joissa kaikissa toistuu juuri tuon alueen oma symboli.

Galtajin temppelialue Jaipurissa. Kuva: Sami Lehtinen.

Galtajin temppelialue Jaipurissa. Kuva: Sami Lehtinen.

Jaipurin tunnuseläin on elefantti, joka symboloi onnea. Kaupunki suorastaan hersyy elefanttikuvioisia seinäkankaita, kaulahuiveja ja päiväpeittoja. Jaipur on myös erityisen tunnettu jokavuotisesta leijafestivaalistaan, sekä Galtajin pyhiinvaelluskohteesta, jota asuttaa monituhatpäinen apinajoukkio.

Jaisalmerissa puolestaan pidetään kamelia – rakkauden symbolia – suuressa arvossa. Aavikon keskellä sijaitsevassa kaupungissa törmää väistämättä kamelinnahkaisiin tuotteisiin. On kameliprintillä varustettuja lompakoita, laukkuja, reppuja, vöitä, hattuja, kävelykenkiä ja sandaaleja. Lisäksi on turisteja aavikolle kuljettavia kamelikaravaaneja.

Udaipurissa luotetaan tasokkaisiin ravintoloihin ja jylhään Järvipalatsiin, jossa kuvattiin kohtauksia järjestyksessään kolmanteentoista Bond-elokuvaan, Octopussy – mustekala (1983). Kaupungin tunnuseläin on hevonen, joka symboloi kestävyyttä ja voimaa.

Siunauksia koko rahan edestä – anekauppaa ja taivaallisen pelastuksen hinnoittelua

Vuorijonon ja kuulaan järven puristuksessa sykähtelevässä Pushkarissa puolestaan voi nähdä pyhässä vedessä kylpeviä asukkaita ja kuulla aamusta iltaan jatkuvia mantroja ja rummutuksia. Musisoinnista vastaavat pääosin hindulaisuuden tunnetut pyhät miehet eli babat. Kaiken kauneuden takana piilee kuitenkin rahanahneus, jonka edessä pyhyyden illuusio särkyy hetkessä sirpaleiksi.

Jo ensimmäisenä päivänäni kaupungissa minut raahattiin kädestä pitäen Pushkarjärven rantaportaikolle. Raahaajanani oli paikallinen baba, jolla tosin oli yllään puku ja ikää vain reilut kolmekymmentä vuotta. Tämä herätti välittömästi epäilyksiä, sillä tavanomainen baba on lähes poikkeuksetta vanha, silminnähden varaton ja ulkoiselta olemukseltaan vaatimaton. Baballa ei ole perinteisesti lainkaan maallista omaisuutta. Toimeentulo saadaan päivittäisestä kerjäämisestä.

Minut järven rantaan taluttanut nuori baba aloitti kysymällä, kuinka monta sukulaista minulla kaiken kaikkiaan on. Heitin hatusta jonkin luvun, ja niin baba aloitti vaadittavien riittien valmistelun. Pitkään kestäneen rukoiluhetken jälkeen mies pyysi ystävälliseen sävyyn minulta pientä, vapaaehtoista lahjoitusta. Sanoin harkitsevani asiaa, jahka olen ensin kastautunut pyhässä järvessä.

Pushkarjärvi auringonlaskun aikaan. Kuva: Sami Lehtinen.

Pushkarjärvi auringonlaskun aikaan. Kuva: Sami Lehtinen.

Kastautumisen ja vaatteiden vaihtamisen jälkeen palasin baban luo ja ojensin hänelle pienen rahallisen korvauksen rukoushetkestä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tarjoamani maksu riittänyt. Pukuun somistautunut baba kertoi isällisen neuvovalla äänellä, että tavanomainen summa siunausrahaa on 1000 rupiaa jokaista siunattavaa kohden. Ja kun olin heittänyt hatusta luvun 5, tulisi minun maksaa 5000 rupiaa (n. 65 euroa). Kieltäydyin jyrkästi.

Baba oli raivoissaan, mikä sai minut häpeämään toimintaani. Että minut ja sukulaiseni on nyt siunattu, mutten suostu maksamaan siitä vaadittavaa summaa. Lopulta jouduin antamaan periksi ja maksamaan 15 euroa. Mies jätti minut rauhaan huomatessaan, etten tarjonnutkaan hänelle enää rupioita, vaan huomattavasti arvokkaampaa ulkomaanvaluuttaa. Olin huojentunut, mutta vihainen. Siunattavaksi tuleminen oli tuntunut samanaikaisesti sekä kevyeltä että raskaalta. Se pyhyyden tunne jota olin tavoitellut, oli karissut tiehensä heti rahan tultua kuvioihin.

Aika on rahaa – vai onko?

Loppumatkasta kävi ilmi, että edellisen kaltainen psykologinen peli on tavanomaista Intiassa. Ihmiset – niin pyhät miehet kuin kauppiaatkin – ovat aluksi maltillisen ystävällisiä. ”Katseleminen ja kokeileminen ei maksa mitään”, on yleinen mantra, jota turisteille tupataan hokea.

Jaipurilainen elefanttikuvioinen kaulahuivi, Jaisalmerille tyypillinen kamelinnahkalaukku, sekä puulaatta, jossa Udaipurin tunnuseläin, hevonen. Kuva: Sami Lehtinen.

Jaipurilainen elefanttikuvioinen kaulahuivi, Jaisalmerille tyypillinen kamelinnahkalaukku, sekä puulaatta, jossa Udaipurin tunnuseläin, hevonen. Kuva: Sami Lehtinen.

Basaarikojuissa voit hypistellä ja sovittaa vaatteita niin paljon kuin haluat. Hinta sovitaan lopuksi tinkaamalla. Jos asiakas aloittaa tinkaamisen, tarkoittaa se periaatteessa jo kauppoja. Tinkaamisen päättyessä erimielisyyteen voi turistille tulla kiire ulos putiikista.

Samoin on esimerkiksi taidepajoissa: jos jäät pitkäksi aikaa katselemaan, on sekin pieni lupaus ostamisesta. Kaikki kaupankäynti perustuu siihen yksinkertaiseen sääntöön, että turistia autetaan ja palvellaan. Turisti on herra tai rouva, jonka edessä ”vähempiarvoinen” kauppias nöyristelee – mutta vain tietyn aikaa. Turistilla on lompakko, kauppiaalla sekuntikello.

Kun tinkaaminen tuottaa molempia osapuolia tyydyttävän lopputuloksen, ja asiakas tekee ostopäätöksen, saa kauppias rahaa ja asiakas rahoilleen vastinetta. Jos näin ei syystä tai toisesta tapahdu, yrittää kauppias useimmissa tapauksissa vedota asiakkaan omatuntoon; hyvä asiakas ostaa ja tietää samalla auttavansa. Huono asiakas saa osakseen pahan mielen ja häpeän tunteen.

Voisikin tiivistää, että asiakas on kunnon ihminen vain ostaessaan. Mikään ei ole loppujen lopuksi ilmaista, vaikka muuta väitettäisiinkin.

”Pakollinen paha pyhä” – hengellisiin tiloihin lompakon kautta

Anekaupat ja pyhyyden arvottaminen maallisin perustein ei ole suinkaan Pushkarin ainoa, saati pahin epäkohta. Kaupunki kärsii myös kasvavasta huumeongelmasta. Babat ovat vuosisatoja käyttäneet tajuntaa laajentavia aineita. Ne ovat pitäneet väsymyksen poissa ja mielen transsitilassa. Yleinen seremoniajuoma hindujen keskuudessa on edelleen niin kutsuttu bhang lassi eli eräänlainen kannabispirtelö. Nykyisin sitä saa kuka tahansa, kunhan vain osaa vinkata silmää ja kysellä ruokalistan ulkopuolelle jäävää tarjontaa.

Kirjoittajalle matka on määränpää. Kuva: Elli Heino.

Kirjoittajalle matka on määränpää. Kuva: Elli Heino.

Kannabiksen kaltaiset miedot huumeet ovat kuitenkin väistymässä kovempien tieltä. Kiitos turismin, on moni vieras huumausaine päässyt rantautumaan Pushkariin, ja nyt niitä nauttivat paitsi babat myös turistit. Kaupungilla kaupitellaan ja kerjätään muun muassa LSD:tä, heroiinia, kokaiinia ja oopiumia. Babojen nykyiset transsiaineet ja annostukset ovat sitä luokkaa, että tottumaton kokeilija voi jäädä elinikäisen tripin vangiksi tai pahimmassa tapauksessa menehtyä välittömästi.

Huumausaineet ovat pakollinen paha pyhä, josta on kuoriutunut uusi, viihdekäyttöön perustuva kulttuurinsa. Kaikilla on nykyisin mahdollisuus kokeilla oraakkelin roolia. Kaikille on annettu lupa astua keskelle pyhyyden lavasteita, jumalalliseen simulaatioon – kunhan vain on rahaa.

Kirjoittaja on väsymätön pyhyyden etsijä ja yleisen kirjallisuustieteen maisterivaiheen opiskelija.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Opiskelijat Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *