Unescon ”budjettitodellisuus” ja rahan rooli kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa

Suomi on Unescon Maailmanperintökomitean jäsenenä näköalapaikalla päätettäessä Maailmanperintörahaston käytöstä. Yhdysvallat menetti taannoin äänioikeutensa Unescossa vetäytyessään jäsenmaksuista. Vaikka kansainväliseen kulttuuriperintötyöhön osallistuminen maksaa, uusimpien yleissopimusten myötä kulttuuriperintö nähdään yhteiskunnan resurssina eikä kulueränä.

Kuka maksaa?

Kulttuuriperinnön suojelutarpeesta puhuttaessa ei Unesco ole ensimmäisenä mielessä rahaa nielevänä, maailmanpolitiikasta riippuvaisena koneistona. Vuonna 1945 perustetun Unescon tämänhetkisen taloustilanteen taustoja kuvaillaan Suomen Unesco-toimikunnan toimintakertomuksessa 2014 kuitenkin seuraavasti: ”Unescon rahoitustilanne on ollut haasteellinen vuoden 2011 lopulta alkaen Yhdysvaltojen ja Israelin jäädytettyä sääntömääräiset jäsenmaksunsa vastatoimena Unescon yleiskokouksen (2011) päätökselle hyväksyä Palestiina jäseneksi.” Tämän seurauksena Unescon budjetin kerrotaan olevan noin 22 prosenttia aiempaa pienempi, mikä tekee järjestöstä entistä riippuvaisemman vapaaehtoisesta tuesta.

Mitä maksaa?

Toimintakertomuksesta selviää Suomen jäsenmaksuosuuden Unescolle olleen vuonna 2014 noin 1,4 miljoonaa euroa. Se maksetaan opetus- ja kulttuuriministeriön määrärahoista, kuten myös yhteensä noin 60 000 euron sääntömääräiset maksut yleissopimusten rahastoihin vähintään joka toinen vuosi. Lisäksi pääasiassa ulkoministeriön määrärahoista maksetaan vapaaehtoista tukea erilaisiin koulutusta, sananvapautta ja lukutaitoa edistäviin hankkeisiin.

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimuksessa artikla 25, Rahaston luonne ja varat, toteaa suojelurahaston perustamisen Unescon rahoitusta koskevien määräysten mukaisesti. Rahaston varat koostuvat korkotulojen lisäksi monista lähteistä, kuten osapuolten myöntämistä avustuksista, Unescon yleiskokouksen omista myönnöistä, valtioiden ja kansainvälisten järjestöiltä sekä yhteisöiltä ja yksityishenkilöiltä tulleista avustuksista ja lahjoituksista.

Mitä sillä saa?

Samaan tapaan kerrotaan maailmanperintörahastosta maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelusopimuksessa, jonka Suomi ratifioi vuonna 1987. Sopimusten seurauksena – parhaimmillaan – kulttuuriperinnön moniäänisyys saa tilaa ja toimintaedellytyksiä, mutta toimintarahoitusta yhteisöt joutunevat hakemaan entiseen tapaan erilaisista rahoituskanavista.

Uusimmassa kansainvälisessä kulttuuriperintösopimuksessa, Euroopan neuvoston Faron sopimuksessa toimet kulttuuriperinnön elävyyden varmistamiseksi tulee nähdä sijoituksena, jonka seuraukset näkyvät kaikkien kansalaisten hyvinvoinnissa. Sopimus pyrkii vahvistamaan kansalaisyhteiskuntaa ja osallistamaan yksilöitä ja yhteisöjä kestävään kulttuuriperintötyöhön.

Faron sopimuksessa maksukäytänteitä ei esitetä. Sen sijaan artiklassa 10, Kulttuuriperintö ja taloudellinen toiminta, muistutetaan kulttuuriperinnön tarjoamista taloudellisista mahdollisuuksista. Myös sopimuksen ratifioimista edeltävässä taustaselvityksessä suositellaan lisäämään yhteistyötä elinkeinoelämän edustajien kanssa. Asennemuutos kuluerästä resurssiksi voi suorastaan houkutella Euroopan neuvoston jäsenmaita ratifioimaan sopimuksen.

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön yliopistonlehtori.

Share on Facebook13Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *