Utopioita äkkirikastumisesta

Köyhyys ei ole ilo, vaikka se välillä naurattaakin. Rikkaus sen sijaan on tavoiteltava asia ja olotila, ja kuten tunnettua, harva on työllään rikastunut. Sekä vanha agraarinen että moderni urbaani folklore tarjoavat runsaasti esimerkkejä unelmista, joissa rikkaus tulee joko taidolla tai tuurilla, mutta ei raskaalla työllä.

Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Kansansaduissa tavanomainen asetelma on, että köyhistä oloista tuleva päähenkilö kokee huiman ja äkillisen nousun yhteiskunnan alimmilta portailta sen huipulle. Niin kutsutuissa novellisaduissa uusi status ja kaikki siihen kuuluva maallinen hyvä saavutetaan oman nokkeluuden ja oveluuden avulla, arkitodellisuuteen kuulumattomia aineksia sisältävissä ihmesaduissa taas yliluonnollisten auttajien myötävaikutuksella. Köyhä poika saa prinsessan ja puoli valtakuntaa, kultaa ja hopeaa jaellaan hevoskuormittain ja häissä juodaan viinaa pohjattomasta pullosta ja poltellaan sylen mittaisia rullatupakoita.

Prinsessa ja alamaisiaan Richard Wilsonin teoksessa The Russian Story Book, kuvitus Frank C. Papé (1916). Wikimedia Commons.

Prinsessa ja alamaisiaan Richard Wilsonin teoksessa The Russian Story Book, kuvitus Frank C. Papé (1916). Wikimedia Commons.

Satuperinteen mielikuvat yläluokan rajattoman yltäkylläisestä ja loisteliaasta elämästä on sosiaalihistoriallisissa tulkinnoissa selitetty utopioiksi, joiden avulla vähäväkiset ovat edes hetkellisesti voineet paeta omaa ahdinkoaan. Sadun maailmassa on mahdollista sellainen, mikä tosielämässä ei ole. Utopioiden henkilökohtaisuutta osoittaa se, että sadunkertojat ovat toisinaan sijoittaneet itsensä kertomuksensa päähenkilöksi tai ainakin osallistujaksi mielikuvituksellisen kertomuksen loppuhuipentumaan, jossa aineellista runsautta on tarjolla kaikille paikalla olijoille.

Onni suosii rohkeaa

Astetta realistisemman kuvan äkkirikastumisen mahdollisuudesta antavat aarretarinat, kertomukset maahan kätketyistä rikkauksista, jotka oikeat keinot hallitsevan on mahdollista löytää ja saada itselleen. Aarreperinteen perustana ovat osaltaan olleet menneisyyden kriisiaikoina vihollisilta piilotetut ja myöhemmin löytyneet raha- ja arvoesinekätköt ‒ tällaisia löytöjähän tehdään silloin tällöin nykypäivänäkin, joko arkeologisissa kaivauksissa tai sattumalta. Tyypillisesti aarretarinoihin kuuluu kuitenkin myös uskomuksellinen aspekti: aarre on ”lukittu” maahan maagisin sanoin, sen saamiseksi on täytettävä kätkijän asettamat ehdot tai suoritettava vaadittu uhri, ja sen vartijaksi on asetettu yliluonnollinen olento. Kätkön päällä palaa määräajoin aarretuli, jonka perusteella yritteliäs rohkelikko voi ryhtyä vaaralliseen, mutta onnistuessaan tuottoisaan nostoyritykseen. Käytännössä tämä voi tarkoittaa vaikkapa aamunkoittoon saakka jatkuvaa kamppailua nyljetyn, verisen härän kanssa.

Merirosvojen aarre hyvässä tallessa Houstonin luonnontieteellisessä museossa. Kuva: Theodore Scott, 2010. CC-BY-2.0, Wikimedia Commons.

Merirosvojen aarre hyvässä tallessa Houstonin luonnontieteellisessä museossa. Kuva: Theodore Scott, 2010. CC-BY-2.0, Wikimedia Commons.

Yleinen tarina-aihe on, että aarteen nostajat saavat tavoittelemansa rikkaudet jo silmiensä eteen, mutta jokin häiriötekijä, rohkeuden pettäminen tai oma virhe aiheuttaa sen, että aarre painuu uudelleen ja tällä kertaa lopullisesti maahan. Äkkirikastumisen utopioista on siis kysymys aarretarinoissakin. Maaseutuyhteisöissä aarreperinne on kuitenkin voinut toimia myös varakkuuden epätasaisen jakautumisen selittäjänä. Paikallisissa juoruissa äkillisesti rikastunut on voinut saada onnekkaan aarteen löytäjän maineen, nopea köyhtyminen taas on voitu selittää näennäiseksi ja arvella, että kaukaa viisas taloudenpitäjä on katsonut parhaaksi pistää omaisuutensa varmaan talteen.

”Vain veikkaamalla voit voittaa”

Nykypäivän aarretuli on televisioruudussa lauantai-iltaisin pyörivä lottopallo. Mitä suurempi päävoitto on luvassa, sitä innokkaammin suomalaiset tavoittelevat täysosumaa, vaikka onnistumisen todennäköisyys on häviävän pieni. Syntymäpäiviin, sosiaaliturvatunnuksiin ja muihin itselle jostakin syystä tärkeisiin numerosarjoihin perustuva magia kukoistaa, ja mielenrauhan säilyttämiseksi oma onnenrivi on pakko laittaa vetämään joka viikko. Joku ne miljoonat kuitenkin saa, miksi en siis minä? Myös ajatus siitä, että jotkut ihmiset ovat onnekkaampia kuin toiset, kuuluu nykyhetken maailmaan. Siksi kupongin palauttamisen lapsen tai lapsenlapsen nimissä, tai sen täyttämisen yhdessä jonkun onnekkaana pidetyn henkilön kanssa ajatellaan parantavan voitonmahdollisuuksia.

Loton ja muiden vastaavien rahapelien pelaamista ei kuitenkaan voi tulkita pelkästään äkkirikkauden tavoittelemiseksi. Se on ajanvietettä ja arkipäiväistä rituaalista käyttäytymistä, jossa kuka leikkimielisesti, kuka vakavammin koettelee onneaan. Kukaan kaupan peliautomaattiin kolikkojaan syytävä tuskin pyrkii elintasonsa merkittävään kohentamiseen. Sen sijaan hän voi odottaa edes parin euron verran merkkiä siitä, onko onni tänään hänen puolellaan.

Äkkirikastuminen: siunaus vai kirous?

Nykypäivän kertomusperinteessä, jota voi kuulla vaikkapa arkisissa kahvipöytäkeskusteluissa ja lukea viikkolehtien sivuilta ja internetin keskustelupalstoilta, epäonnisten lottoajien ja lottomiljonäärien kova kohtalo on vakiintunut ja toistuva aihe. Palauttamatta jäänyt lottokuponki tai ajattelematon luopuminen viikoittaisesta vakiorivistä ovat folkloreksi tunnistettavia motiiveja: juuri sillä kierroksella rivillä olisi saanut päävoiton! Potin meneminen sivu suun ei merkitse pelkästään rahallista menetystä, vaan omaa syytään osattomaksi jäänyt menettää mielenterveytensä ja elämänhalunsa, ja menee lopulta epätoivoissaan hirteen. Yhtään paremmin ei käy päävoiton saaneille. Köyhänä elänyt ihminen, jolla on yhtäkkiä käytössään valtava määrä rahaa, ei pysty suunnittelemaan ja hallitsemaan sen käyttöä, vaan tuhlaa sen asioihin, jotka jälkikäteen itsekin myöntää turhiksi. Ensialkuun loputtomalta tuntunut varallisuus on huvennut hetkessä tyhjiin ja siksi monen taitamattoman äkkirikastujankin kerrotaan päättäneen päivänsä omatekoisessa kaulakiikussa.

Tällaiset kateuden- ja säälinsekaiset kertomukset ovat keino käsitellä sitä tosiasiaa, että todellinen voittamisen mahdollisuus on olematon. Niillä voi vakuuttaa itselleen, että oikeastaan onkin hyvä kun päävoitto ei ole sattunut omalle kohdalle, raha kun ei automaattisesti tee ketään onnelliseksi. Mutta yrittämästä ei sentään luovuta! Jos oma rivi nyt kuitenkin sattuisi olemaan se oikea, osaisi kyllä toimia järkevämmin kuin nuo onnettomat. Kunhan se onni vain potkaisisi!

Kirjoittaja on folkloristiikan yliopistonlehtori.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *