Muistin aika – Ajan kokemus Raija Siekkisen lyhytproosassa

Aika ja muisti kohtaavat toisensa käsityksissä ja ilmauksissa. Raija Siekkisen novelleissa ja pienoisromaaneissa toistuvat muistin ja muistamisen kuvaukset, jotka sisältävät käsityksiä subjektiivisen ajan rakentumisesta. Siekkisen novellikokoelmaan Tuomitut (1982) sisältyy kaksi novellia, joiden niminä ovat tähän Hiiskutun teemanumeroon sopivat ”Muisti” ja ”Aika”.

Raija Siekkisen muisti- ja aikaproosa

Teen väitöskirjatyötä muistin ja muistamisen merkityksistä Raija Siekkisen (1953–2004) lyhytproosatuotannossa. Aika ja ajallisuus sisältyvät muistin kokemiseen, käsittämiseen ja tulkintaan. Aika kulkee ihmisen ulkopuolella eteenpäin vuodenkierrossa ja vuorokausien vaihtumisissa, mutta ihmisellä on muistinsa kautta subjektiviinen suhde aikaan. Siekkisen teksteissä ajan hahmottaminen sisältyy tulkintaan siitä, mitä elämässä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Jokin asia, paikka tai tapahtuma nykyisyydessä muistuttaa menneisyydestä. Jokin oli ja palaa takaisin tietoisuuteen. Tekstit kertovat myös matkoista kohti mennyttä. Muisti siirtää nykyisyyteen tietoisuutta menneisyydestä, samalla siitä pidetään kiinni matkalla tulevaisuuteen. Muisti pyrkii pitämään henkilökohtaisen ajan järjestyksessä.

Muistissa mennyt ja tuleva. Kuva: Rolf Lehtinen, 2015.

Saapuva muisti ja risteävät ajat

Siekkisen toinen novellikokoelma, Tuomitut (Otava 1982) sisältää novellit ”Muisti” ja ”Aika”. Muisti-novellin lopussa hämmentynyt henkilö istuu pitkän ajan mökillään pysäyttävien kokemusten jälkeen. Aikana, jolloin ulkoisesti tapahtuu niukasti, henkilön ajatuksissa ja mielessä tapahtuu paljon asioita. Hän alkoi äkkiä ”muistaa hyvin, ja paljon asioita”. Aika-novellissa novellin henkilö ajattelee ajan rakentumista ja kokemista kolmen eri-ikäisen ihmisen kautta. Novellin hahmoja ovat ”ajan nopeimpaan rattaaseen” kiinnittynyt kiireinen henkilö, hänen sairaalassa oleva pian kuoleva äitinsä ja ystävän pieni tytär, jonka kanssa henkilö rentoutuu auringossa meren rannalla.

– – monen kiireen jälkeen, menen vihdoin sairaalaan katsomaan äitiäni, istun vuoteen laidalla, näen itseni lavuaarin yläpuolella olevasta peilistä ja äitini vuoteessa, ja muistan millainen hän oli kolmenkymmenen vuoden ikäisenä: vyötärö, vaaleat kiharat, aina kiire. Nyt hän irrottaa korvistaan kultaiset renkaat ja antaa ne minulle: – Nämä minä annan sinulle.

– –  Minä hymyilen hänelle aurinkoa vasten ja ajattelen, että hän ehkä muistaa minut kahdenkymmenen vuoden kuluttua, ja kun hän lähtee juoksemaan, katson häntä: letit, polvisukat, aurinkoa hiuksilla jotka punertavat. Matkalla kuljemme sairaalan ohi. (s. 106–107)

Ihmisten ajat risteävät. Aika on subjektiivisuuden rinnalla sosiaalinen, jaettavissa oleva. Annamme toisillemme aikaa, kohtaamme ajassa. Katkelmat kertovat kauniisti miten subjektiivisuudessamme emme ole ajassamme yksin. Vaikutamme ajassa myös oman rajallisen aikamme yli, kun muistamme toisemme.

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen tohtorikoulutettava.

Share on Facebook1Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *