Vähäisiä huomioita kielten aikamuodoista

Tässä tekstissäni, miten monta aikamuotoa kielessä voi olla. Esimerkkeinä käytän suomenkieltä sekä muita teitä tutuiksi tulleita permiläisiä kieliä. Pyrin kyseenalaistamaan vakiintuneita käsityksiä sekä kielestä että sen tavoista ilmaista aikaa.

Montako aikamuotoa suomessa on? Neljä, sanoisi suurin osa peruskoulun käyneistä: pääasiassa nykyaikaa ilmaiseva preesens ja kolme mennyttä aikaa ilmaisevaa muotoa, imperfekti (preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti. Tätä on syytä pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Aika voitaneen helposti jakaa kolmeen sen perusteella, onko se niin sanotusti edessä, takana vai tässä ja nyt. Toisin sanoen tulevaisuuteen, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Näin päästään näppärästi siihen tulokseen, ettei kielikään voi tuntea enempää aikamuotoja, joita voi olla kielessä korkeintaan kolme: preesens (nykyaika), futuuri (tuleva aika) ja preteriti (mennyt aika). Suomen osalta tehty jako neljän aikamuodon ja muiden predikatiivisten verbimuotojen välillä tuntuu olevan melko mielivaltainen. Luultavasti ruotsin perusteella on päädytty siihen, että liittomuoto on tehnyt lasketaan aikamuodoksi, kun taas melko vastaavalla tavalla rakentunut muoto on tekemässä ei kelpaa joukkoon.

Minusta olisi luontevinta, jos yksinkertaiset aikamuodot olisivat ensisijaisia ”varsinaisia aikamuotoja” ja liittomuodot toissijaisia, sillä ne ovat miltei väistämättä modaalisesti värittyneitä. Suomen sukukielissä udmurtissa ja komissa ajanilmaisutavat ovat erilaiset. Kumpikin tuntee futuurin, preesensin, kaksi yksinkertaista menneen ajan muotoa ja kasan liittoaikamuotoja. Kolmen aikamuodon määrittämiseksi liittomuodot voitaneen oitis hylätä, jolloin jäljelle jää neljä muotoa, joista kaksi kuvaa mennyttä aikaa. Menneen ajan muotoja kutsutaan usein I preteritiksi ja II preteritiksi. Jälkimmäinen on kuitenkin selvästi merkitympi: sitä kutsutaan myös evidentiaaliksi. Muoto kertoo sen, mitä menneisyydessä on tapahtunut, mutta sen käyttö edellyttää, että puhuja ei ole ollut todistamassa tapahtunutta. II preteritillä on siis selvä modaalinen lataus, ja sitä pidetäänkin yleisesti aikamutona.

Edellä esitellyllä vertailulla yritän kuvailla sitä, kuinka mielivaltaista kielen rakenteiden jaottelu joskus on. Moni varmaan tuohtuu ajatuksesta, etteivät jo ala-asteelta opitut neljä aikamuotoa välttämättä olekaan täsmällisin kuvaus kielen ajanilmaisukapasiteetista. Silti on silloin tällöin hyvä kyseenalaistaa vakiintuneetkin käytännöt.

Kirjoittaja on valmistumista vaille valmis uralisti.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Opiskelijat Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *