Vanhan hyvän ajan modernit sadut

Charles Perrault’n teoksen Histoires ou contes de temps passé. Avec des Moralitez alkuperäinen kansilehti vuodelta 1697, signeerannut Antoine Clouzier, painanut Claude Barbin. Oveen on kirjoitettu Contes ma Mère l’Oye, ”Hanhiemon tarinat”. Kuulijat ovat lapsiksi tekeytyviä aikuisia, ei aikuisiksi puettuja lapsia. Sadut ja naiivi, konstailematon kerrontatapa olivat muotia 1690-luvulla Pariisin hienostuneissa kirjallisuussalongeissa. Kuva: Wikimedia Commons.

Ennen mikään ei ollut paremmin, väittää Charles Perrault ”suuren Ludwig XIV:n aikaa” ylistävässä poleemisessa runossaan Le Siècle de Louis le Grand (1687). Runo sytytti ilmiliekkeihin vanhan kiistan klassisoivien ja modernien välillä. Roihun keskellä Perrault puolusti modernia kantaansa kirjoittamalla sittemmin klassikkostatuksen saaneen satukokoelmansa ”Hanhiemon tarinat”.

Gustave Dorén kuvitusta Perrault’n satuihin ns. Hetzel-editiosta vuodelta 1862, Contes de Perrault. Kuva henkii sukupolvien ketjua. Iäkäs hoitaja – isoäitikö vai itse ”hanhiemo”? – lukee nuorille kuulijoilleen kirjaa äidin valvovan katseen alla. Perrault’n saduista on tullut lastenkirjallisuutta. Kuva: Wikimedia Commons.

Perrault’n kuuluisan satukokoelman 1. painettu editio on vuodelta 1697. Teoksen alkuperäinen otsikko on Histoires ou contes du temps passé. Avec des Moralitez, ja sen voisi suomentaa vaikkapa näin: ”Totta tai tarua menneiltä ajoilta, kera opettavaisten säkeiden”. Siinä seikkailevat ensimmäistä kertaa kirjallisessa muodossa lapsuudestamme tutut hahmot Punahilkasta Peukaloiseen. Sadut ovat yksinkertaisia, mutta naiivius on ajankohdalle tyypillinen tyylikeino, jonka Perrault vei tässä tekstissä äärimmilleen. Hän ei kirjoittanut satujaan opiksi lapsille, vaan käsitelläkseen vanhojen tarinoiden ymmärtämättömän toistelun ongelmallisuutta.

Charles Perrault’n (1628–1703) muotokuva vuodelta 1694. Varakkaaseen porvarisukuun syntynyt Perrault oli Ranskan akatemian jäsen ja rahaministeri Colbertin neuvonantaja. Hän oli tuottelias kirjoittaja, jonka pääteos, antiikin aikaa ja 1600-lukua rinnastava Parallèle des anciens et des modernes (1688–1697, 4 osaa) on vaipunut unohduksiin. Hänern satunsa taas ovat sitäkin elinvoimaisempia. Kuva: Wikimedia Commons.

Satusedän moderni aate

Perrault’n vastustajat ovat pitäneet tätä radikaalina, joka tietämättömyyttään halveksi antiikin kulttuuria. Perrault ei kuitenkaan moittinut antiikin tekstien lukemista sinänsä, vaan kivettyneitä asenteita, jotka nostivat ne kritiikittömän ihailun kohteeksi. Hän vaati kullekin aikakaudelle omaa kirjallisuutta, joka vastaisi sen moraalisia arvoja.

Klassikot ja modernin suhteellisuus

Perrault kuljettaa saduissaan rinnakkain kahta traditiota, antiikin suuria klassikoita, kuten Ovidiusta ja Plutharkosta, sekä kotikutoisempia juttuja, ”hanhiemon tarinoita”. Hän ei pitänyt niitä lopulta kovinkaan erilaisina. Kun ne törmäävät Perrault’n kokoelmassa, syntyy uudenlaisia satuja. Teoksen esipuheessa niitä kehutaan moraalisemmiksi ja hyödyllisemmiksi kuin kumpaakaan esikuvistaan. Perrault ei siis pyrkinyt säilyttämään vanhaa traditiota, vaan luomaan uutta.

Onko kohtalon ivaa, että Perrault’n saduista on sittemmin tullut vanhoja ja esikuvallisia satuja – siis vuorostaan ”klassikoita”? Aika on syönyt Perrault’n satujen kriittisen kärjen. Jäljelle on jäänyt satuaines, joka Perrault’n mielestä ei kuitenkaan ole merkittävää; oleellista on se, miten sanotaan. Jotakin viehättävää näissä muinaisissa sivuissa silti on, ehkäpä juuri niiden tyyli. Kirjoittajan ääni ei katoa, vaikka tarinat saisivat uusia merkityksiä.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Ranskan oppiaineessa aiheesta ”Charles Perrault’n sadut moraalikirjallisuutena”.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn5
Kategoria(t): Tutkimus ja opetus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *