Ajasta, museoesineistä ja digitaalisuudesta

Kun puhumme museoesineestä tai digitaalisesta esineestä, puhumme hyvin epätarkoista ja kaiken aikaa muotoaan muuttavista objekteista. Ne kulkevat ajassa ja muuttavat toisinaan muotoaan. Tutkin pro gradu -työssäni aineellisten, digitoitujen ja mallinnettujen museoesineiden materiaalisuutta, aikaa ja suhdetta museokävijään. Aineistona oli Turun linnan ja EMMA-museon esineitä.

Taustalla oli myös laajempi kysymys: minkälainen on tulevaisuuden museo? Digitalisoituva, yhteisöllinen maailma venyttää koko museo-käsitteen raameja. Olenkin käyttänyt tutkielmassani käsitettä hyvin laajasti. Digitaalisuus itsessään on myös melko anarkistista ja digisisältöjen määrittely hetkeen sidottua.

Yhteistä rytmiä etsimässä

Putkiradio vitriinin takana Turun linnan pohjoisessa näyttelyhallissa. Kuva: Tiia Suorsa.

On olemassa kahdenlaista aikaa: koettua ja mekaanista aikaa, joista molemmat ovat tosia, mutta erilaisissa todellisuuksissa. Mekaaninen aika on ihmisten välistä ja sopimukseen perustuvaa, koettu aika on puolestaan henkilökohtaista, itseä varten määriteltyä. Näillä kahdella ajalla ei ole juuri tekemistä toistensa kanssa, mutta ne kulkevat rinnakkain. Kokemus ajasta esimerkiksi arkirutiinien kautta voi olla syklinen, vaikka mekaaninen aika kulkeekin lineaarisesti eteenpäin.

Museoesineen ja ihmisen suhteeseen vaikuttaa samalla taajuudella oleminen samalla tavalla kuin kahden ihmisen väliseen vuorovaikutukseen. Jos esine ei ole samassa rytmissä kuin museokävijä, se ei herätä kiinnostusta eikä saa pysähtymään. Museokävijä saattaa joutua aineellisessa museotilassa hidastamaan omaa aikaansa tai digitaalisessa tilassa kiihdyttämään ja aktivoimaan luontaista aikaansa.

Nuuskarasia. Turun museokeskus, CC BY-ND 4.0.

Ajan eri muotoja

Tutkielmassani aika esiintyi eri esineiden kanssa eri tavalla. Aineellisten esineiden aika oli lineaarista, digitoitujen esineiden aika pysäytettyä ja mallinnettujen esineiden aika muuttuvaa.

Digitoituja ja mallinnettuja esineitä eivät määritelleet esineelle tietynlaisia käyttötarkoituksia luovat aikajaksot. Aineellisella esineellä sen sijaan voi olla tällaisia jaksoja. Esimerkiksi nuuskarasia on voinut ensin olla käyttöesineenä, sitten varastossa potentiaalisen käytön tilassa ja lopulta osana museon esinekokoelmaa.

Museoesine on aina vuorovaikutuksessa katsojan kanssa, ja sitä määrittävät monet materiaalisuuden ja ajallisuuden ulottuvuudet. Lopulta kyse ei kuitenkaan ole siitä, missä muodossa esine koetaan, vaan vuorovaikutuksen mahdollistamisesta esineen ja kävijän välillä.

Kirjoittaja on digitaalisesta kulttuurista ja kulttuuriperinnöstä kiinnostunut pro gradun tekijä, jonka tutkielma ”Digitoitu maito ei valu. Digitaalisten ja aineellisten museoesineiden materiaalisuus, aika ja suhde museokävijään” on arvioitavana digitaalisen kulttuurin oppiaineessa syksyllä 2017.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Opinnäytteet. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *