Mutkitteleva matka kulttuurihistoriaan

Tunnetun sanonnan mukaan mikään inhimillinen ei ole historioitsijalle vierasta. Kulttuurihistoriassa tutuiksi tulevat myös mitä moninaisimmat ei-inhimilliset toimijat, kuten eläimet, kasvit, esineet ja sääilmiöt. Hoidettuani muutaman kuukauden kulttuurihistorian professuuria olen vaikuttunut siitä, miten ennakkoluulottomasti ja laaja-alaisesti oppiaineessa tarkastellaan menneisyyttä.

Akateemista pendelöintiä

Suomessa kulttuurihistoriaa voi opiskella täysmittaisena pääaineena vain Turussa. Kulttuurihistoriallinen lähestymistapa ei silti ole vieras muillekaan historia-aineille. Niinpä omakin akateeminen kotini on toisaalla, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historiassa.

Olen tutkijan urani alusta saakka ollut kiinnostunut nationalismin, kulttuuriradikalismin ja sukupuolisuuden kaltaisista aiheista, jotka eivät rajaudu millekään yksittäiselle historiantutkimuksen osa-alueelle. Vaikka pääasiallisena kiinnostuksen kohteena olisikin esimerkiksi nationalismi kulttuurisena syvärakenteena ja merkitysjärjestelmänä, ilmiön ymmärtäminen edellyttää myös sen poliittisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten ulottuvuuksien huomioimista.

Minulle onkin kertynyt aiempaa työkokemusta sekä Tampereen yliopiston yhteiskunnallisesti painottuneesta historiasta että Helsingin ja Turun yliopistojen poliittisesta historiasta. Kulttuurihistorian myötä olen palannut alkulähteilleni humanistiseen tiedekuntaan, mutta samalla saan syventää osaamistani uudessa oppiaineessa.

Marja Jalava. Kuva: Aki Luotonen.

Historia tutkimassa itseään

Omat tutkimukseni ovat viime vuosina kohdistuneet etenkin historiantutkimuksen ja -kirjoituksen historiaan. Työn alla on monografia Suomessa ja Norjassa 1900-luvun alussa vaikuttaneesta kulttuurihistoriallisesta koulukunnasta ja suunnitteilla uusi tutkimushanke tunteiden merkityksestä akateemisessa historiassa.

Kriittinen itsetarkastelu on tarpeen kaikessa tutkimustyössä. Erityisen tarpeellista se on kuitenkin historiantutkimuksessa, joka akatemisoitui ja ammatillistui 1800-luvulla intiimissä suhteessa nationalismiin. Analyysi historian suhteista valtahierarkioihin, yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja kirjallisiin lajityyppeihin osoittaa, että näillä tekijöillä on ollut suuri merkitys sille, millaisia esityksiä menneisyydestä on laadittu. Mennyt todellakin elää meissä, joten historiografinen itsekriittisyys on osaltaan myös laajempaa yhteiskunta- ja kulttuurikritiikkiä.

Kirjoittaja hoitaa kulttuurihistorian professuuria 2017–2021.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Henkilökunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *