Taidehistoria tutkii materialisoituneita ajatuksia ja havaintoja

Taidehistorioitsijana ajattelen, että eri aikojen ja kulttuurien maailmankuvat kiteytyvät esineissä ja objekteissa, joita kutsumme taiteeksi ja taideteoksiksi; taiteessa voimme konkreettisesti nähdä, kuinka havainnot ja käsitykset maailmasta muuttuvat kulttuurisesti ja historiallisesti.

Gaston Bachelard uskoi, että aika voi tihentyä ja tulla näkyväksi tilassa; fenomenologi Edmund Husserl ajatteli, ettei tietyssä kulttuurissa elävien ihmisten ole oikeastaan edes mahdollista todella nähdä omaa historiallisesti kerrostunutta ympäristöään, sillä se koostuu aiemmin eläneiden ja toimineiden ihmisten materialisoituneista ajatuksista, kulttuurisesta ympäristöstä, joka määrittelee havaittavan ja ylipäänsä ajateltavissa olevan ehdot. Husserl vertasikin kulttuurin ympäröimää ihmistä kalaan, joka elää kokonaan veden ympäröimänä muttei koskaan näe sitä.

Kuva: Anna-Elena Pääkkölä.

Kulttuurinen ja materiaalinen muisti kiehtoo minua, mutta yhtä lailla kiehtovia ovat havainto- ja ajatustottumusten muutokset: mistä ne saavat alkunsa, miten ne tapahtuvat ja millä tavoin aikaisempi historia vaikuttaa nykyhetkessä. Näenkin taidehistorian tutkimuksen keskeisen merkityksen siinä, kuinka sen avulla voi nähdä, millainen nykyhetki on ja mikä siinä voisi olla toisin. Taidehistoria merkitsee tässä suhteessa myös kulttuurisesti luonnollistuneiden oletusten purkutyötä.

Tutkijantyössäni on kaksi eri ulottuvuutta: yhtäältä tarkastelen pitkän keston jatkumoita (Jacques Le Goffin l’histoire à longue durée) ja toisaalta sitä, millä tavoin muutokset tapahtuvat. Kuvakulttuurien näkökulmasta esimerkiksi myöhäisantiikki samoin kuin keskiajan ja renessanssin murros näyttäytyvät maailmojen radikaaleina uudelleenjäsentymisinä hieman samalla tavalla kuin tällä hetkellä parhaillaan tapahtuva digitaalinen kumous.

Pitkän keston historian rinnalla minua kiinnostaa nykyhetki, tällä hetkellä esimerkiksi nykytaiteen eri mediumit ja metodit. Toisaalta nykytaiteen tutkimuksellakin on kiinnostava yhteys historiaan: happening, performanssi, yhteisöllinen luovuus, identiteettien ja roolien moninaisuus olivat 1890-luvulla silloisen nykytaiteen fokuksessa, ja radikaalit taiteilijat saivat innoituksensa muun muassa eläinaktivismista, mystiikasta idän ja lännen uskonnoissa sekä anarkistisesta liikkeestä.

Turun yliopisto on minulle uusi ympäristö, jossa on inspiroivaa saada opettaa, keskustella ja tutkia; tieteen- ja taiteenalojen näkökulmat kohtaavat täällä dialogissa, joka synnyttää uutta ajattelua. Ja taidehistorioitsijalle on jännittävää myös, millä tavalla kulttuurin kerroksellisuus on keskiaikaisessa kaupungissa niin monella tavalla läsnä olevaa Tuomiokirkon kellon taustoittamasta äänimaisemasta paikannimiin ja asemakaavassa yhä häämöttäviin keskiaikaisiin reitteihin; ihailen myös Aarne Ervin modernia Yliopistonmäkeä ja kirjastoa, jossa tuntee olevansa samaan aikaan maisemassa ja kirjojen sivuilta avautuvissa maailmoissa.

Kirjoittaja on taidehistorian ma. yliopistonlehtori.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter0Share on Google+0Share on LinkedIn0
Kategoria(t): Henkilökunta, Tutkimus ja opetus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *