Mikä Nocure, mikä resilienssi?

Humanistisessa tiedekunnassa aloitti tänä syksynä kansainvälinen maisteriohjelma Nordic Cultural and Social Resilience (Nocure). Resilienssiin viitataan paljon sekä yhteiskunnallisilla areenoilla että monilla tieteenaloilla, mutta termi ei liene toistaiseksi täysin tuttu tai ainakaan puhki kulunut humanistien keskuudessa.

Resilienssistä on puhuttu 1950-luvulta alkaen kehityspsykologiassa ja ekologiassa; sillä on viitattu niin yksilön joustavuuteen ja kriiseistä selviämiseen kuin systeemien ominaisuuteen palautua katastrofeista. Resilienssi liittyy ajatukseen kestävästä kehityksestä, mutta rakentuu tarkemmin suhteessa riskiin. Tukholman 2007 perustettu Stockholm Resilience Center tutkii laajasti ekologis-sosiaalisia järjestelmiä, tunnistaa uhkia ja etsii ratkaisuja selvitä isoista planeetallisista haasteista. Ilmastonmuutos ja lajien monimuotoisuuden väheneminen ovat näissä tarkasteluissa selkeitä mustia pilviä.

Yksilön resilienssiä tutkivat esimerkiksi psykologit tai nuorisotutkijat, jotka tarkentavat erityisen uhan alla oleviin ryhmiin kuten sodan traumatisoimiin tai köyhyyden kurittamiin lapsiin ja nuoriin. Resilience studies tällä kentällä tarkoittaa uutta näkökulmaa: patologioiden sijaan tarkastellaan terveyttä. Sairastumisen sijaan katsotaan, miten jotkut uhan alla olevat yksilöt ja ryhmät kuitenkin selviävät ja voivat hyvin.

Yhteiskunnallinen resilienssi (social resilience) ei ole tutkimuksen terminologiassa uusi, mutta sen näkyvyys on kasvanut. Helsingin yliopistossa järjestetään maaliskuussa 2019 pohjoismaista hyvinvointia koskeva konferenssi otsikolla Towards Resilient Nordic Welfare States. Tarkoituksena on pohtia, mikä on hyvinvointivaltioiden tulevaisuus ja mitkä ovat sen keskeisimmät riskit.

Missä historian, kulttuurin ja taiteen tutkijat ovat tässä kaikessa?

Historiasta löydämme helposti tapausesimerkkejä, joissa yksilöt, ryhmät ja yhteiskunnat ovat kohdanneet kriisejä ja selvinneet – osasta hämmästyttävän hyvin. Monesti kysymys on uudesta näkökulmasta, ja esimerkiksi sisällissodan kauheuksien ja trauman periytymisen rinnalle on tuotu näkökulmia, joissa on korostettu paikallisyhteisöjen kykyä melko pian asettua saman pöydän ääreen rakentamaan yhteiskuntaa.

Kulttuuriperintö ja luovuus linkittyvät mutkattomasti resilienssiin, sillä ne on nostettu kestävien yhteiskuntien voimavaraksi. Esimerkiksi Unescon määritelmissä todetaan, että ”hämmentävän muutoksen ja taloudellisen epävarmuuden ajassa kulttuuriperintö mahdollistaa identiteetin ja yhteisyyden muodostamisen. Luovuus osallistuu avointen, osallistavien ja monimuotoisten yhteiskuntien rakentamiseen”. Kulttuurin ja taiteen tutkimuksessa ehkä vielä osittain etsimme tapoja opettaa näitä prosesseja, mutta tiedekunnan yhteistyö ”heritage”-instituutioiden (arkistot, museot ym.) ja taiteen toimijoiden kanssa avaa tähänkin monia ikkunoita.

Yksinkertaisimmillaan resilienssissä on kyse siis siitä, että kriiseissä ja myrskyissä tai niiden uhan alla kohdistamme katseen toisin ja kysymme, millaiset tekijät ja prosessit ovat selviämisen ja voimaantumisen takana. Miten säilytämme jouston emmekä katkea.

Kirsi Tuohela Aberdeenin myrskytuulessa. Kuva: Iisa Virtanen.

Nocuren 2018–2020 opetussuunnitelma on rakennettu kolmen aiemman kansainvälisen maisteritason koulutuksen pohjalle (Baltic Sea Region Studies ja European Heritage, Digital Media and the Information Society -ohjelmat sekä Popular Culture Studies -maisteripolku). Ohjelma on ottanut pohjoisuuden ja resilienssin uusiksi näkökulmikseen lähestyä yhteiskuntaa ja kulttuuria, mutta itse toteutuksissa on paljon tuttua tavaraa: kulttuuria, historiaa ja taidetta.

Lue lisää Nocuresta opinto-oppaasta.

Kirjoittaja on yliopistonlehtori, joka toimii Nordic Cultural and Social Resilience maisteriohjelman akateemisena johtajana (lukuvuonna 2018–2019).

Kategoria(t): Tutkimus ja opetus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *