Salla Friberg, Anni Mäenpää ja Leena Rinne askartelemassa vaginoita ainejärjestötalo Mimesiksessä naistenpäivänä 8.3.

Sukupuolentutkimuksen ainejärjestö F-piste juhli naistenpäivää eri linjalla. Sirkkalan kasarmilla järjestettiin naistenpäivän ohjelmaa aamusta iltaan. Päivään mahtui tiukkaa naisasiaa, naurua ja voimautumista.

Ohjelma keräsi Sirkkalaan kymmeniä juhlijoita. Luentojen tauoilla aulassa esitettiin vaginamonologeja, syötiin tissimuffinsseja, osallistuttiin naisvisaan ja pohdittiin mm. samapalkkaisuustavoitteita. Alkuillasta juhlaseurue kävi kuuntelemassa Nytkiksen (Naisjärjestöt Yhteistyössä) järjestämää paneelikeskustelua aiheesta Naiset, politiikka ja media. Ilta jatkui feminististen bileiden merkeissä: ainejärjestötalo Mimesiksessä nautittiin musiikkiesityksistä ja askarreltiin vaginamonologien innoittamina vaginoita.

Proseminaarien ja gradujen määrä 2000–2010

Aloitin työn selvittämällä, kuinka moni turkulaisista arkeologian opiskelijoista oli ehtinyt maaliskuuhun 2012 mennessä jättää pro gradu -tutkielman tarkastettavaksi, kuinka moni oli jatkanut proseminaarin aiheesta graduun, ketkä tekijöistä olivat sivuaineopiskelijoita, ja kuinka heidän opiskelunsa oli edennyt. Lisäksi tutkin pääainetta vaihtaneiden valmistumista.

Tietoja on vaikea verrata arkeologian opiskelijoiden maisteriksi valmistumistilastoja lukuun ottamatta muihin yliopistoihin, sillä sivuaineopiskelijoiden ja opintonsa lopettaneiden tilastointi ja jäljittäminen on yllättävän vaikeaa. Tämä johtuu sukunimien vaihdoksista, tiedekuntien vaihdoksista yms. seikoista.

Taulukko 1. Proseminaarien lukumäärä 2000–2010. Huom. HY:n proseminaarit laskettu niin, että taulukon kohta 2000 käsittää proseminaariaan 2000–2001 tehneet jne. HY:ssä on laskettu 2006–2008 työt yhteen.

Taulukko 2. Vuosina 2000–2010 proseminaarin jättäneet ja gradun tehneet. HY:n ja OY:n suhteen on selvittämättä sivuaineopiskelijoiden ja pääainetta vaihtaneiden osuus. TY:n osuus on kahtena versiona; tähdellä merkityssä mukana vain pääainegradut.

Turun yliopiston tilaston tarkastelua ja tulkintaa

Turun yliopistoon proseminaarin tehneistä 110:stä on gradunsa tehnyt maaliskuuhun 2012 mennessä 50 opiskelijaa. 110 proseminaarista 20 on sivuaineopiskelijoiden tekemiä, ja näistä 14 on kerättyjen tietojen perusteella tehnyt pro gradu -tutkielman. Yksi sivuaineopiskelijoista on myös väitellyt tohtoriksi.

Sivuaineproseminaarin tehneitä on ollut eniten mukana vuosina 2001 ja 2002, molempina vuosina neljä. Näistä kahdeksasta seitsemän on tehnyt pro gradun omaan pääaineeseensa. Neljä arkeologian opiskelijaa on tehnyt pro gradunsa vaihdettuaan pääainetta. 90 pääaineopiskelijasta 31 on jättänyt pro gradunsa arkeologian oppiaineeseen, yksi tosin Helsinkiin.

Taulukko 3. TY:n proseminaarit, pää- ja sivuaineopiskelijoiden osuudet.

Taulukko 4. TY:n proseminaarit/vuosi ja gradut / proseminaarivuosikurssi.

Taulukko 5. TY:n vuosina 2000–2010 proseminaarin tehneet, maaliskuuhun 2012 mennessä pro gradun tehneet.

Verrattaessa Turun yliopistoa Ouluun ja Helsinkiin voidaan havaita arkeologian oppiaineiden profiloituvan eri tavoin. Oulun yliopistossa, minne on tehty lukumäärältään vähiten proseminaareja, on jokaiselta vuodelta ainakin yksi ehtinyt jättää pro gradunsa tarkastettavaksi. Helsingin yliopistossa on vuoden 2005 jakson jälkeen proseminaariin osallistuneista vain yksi pääaineopiskelija jättänyt gradun. Turussa on lähes jokaiselta proseminaarivuodelta pro gradun tehneitä, mutta silti graduja on kirjoitettu yliopistoista vähiten. Kärjessä on Oulun yliopisto, jonne on tehty tarkastellulla aikajaksolla vähiten proseminaareja, mutta eniten graduja.

Proseminaarit Turussa – hakusanoista ja aiheista

Proseminaaritutkielmiin liitetyt hakusanat koostuvat yleensä käsitellystä alueesta sekä tutkitusta aikakaudesta. Varsinaisesta tutkimusaiheesta kertovat yleensä esineistöä, menetelmää tai muinaisjäännöstyyppiä kuvaavat hakusanat.

Turun yliopistoon tehdyissä proseminaareissa on yleisimpänä hakusanana rautakausi (15). Toiseksi yleisin hakusana on keskiaika (13). Yksitoista kertaa hakusanoina esiintyvät asuinpaikka/asuinpaikat, kivikausi, kalmisto/kalmistot sekä ristiretkiaika. Hakusanojen perusteella tutkimusaiheet Turussa ovat yleensä myöhäiseltä rautakaudelta ja historiallisen ajan alusta.

Tarkastellun ajanjakson kuluessa käytettyjen hakusanojen määrä on kasvanut ja ne ovat tarkentuneet. Mukaan on tullut työssä käytettyjä menetelmiä sekä poikkitieteellisestä lähestymistavasta kertovia termejä. ”Mitä” ja ”missä” on saanut yhä useammin tutkimuksissa rinnalleen kuvaukset siitä, miten työtä on tehty.

Lopuksi

Olisi ollut kiinnostavaa verrata eri yliopistoissa tehtyjen proseminaarien sekä myöhempien pro gradujen aiheita ja etsiä näin eroavaisuuksia yliopistojen väleillä. Ainakaan Turun osalta tai otsikoiden perusteella Helsingissä tai Oulussa ei ollut erotettavissa erityisiä ajallisia trendejä tai erityisen suosittuja aihepiirejä. Paikalliset tutkimuskohteet luonnollisesti näkyvät yliopistojen opinnäytteissä, esimerkiksi Turussa Liedon rautakautiset kohteet ja Oulussa kaupunkikaivaukset. Helsingissä paikallisuus näkyy aihevalinnoissa vähiten.

Kvantitatiivinen tutkimus proseminaareista sekä näiden ja pro gradujen suhteesta kaipaa rinnalleen kvalitatiivista tutkimusta. Sellainen voisi kertoa paljon enemmän yliopistojen keskinäisistä eroista ja toimia pohjana eri arkeologian oppiaineiden tutkimusta, tutkimusperinteitä sekä töiden ohjauksen eroja kartoittavalle tutkimukselle.

Kirjoittaja on arkeologiasta valmistunut filosofian maisteri.

• Helsingin yliopiston arkeologian opinnäytteet
• Oulun yliopiston opinnäytteet
• Oulun yliopiston proseminaarit ja kandidaatintutkielmat
• Turun yliopiston arkeologian opinnäytteet

Suomen Akatemian tutkijatohtorin projektissa tarkastellaan, miten median uskontodiskurssi on muotoutunut ja muuttunut toisen maailmansodan lopusta nykypäivään. Tuona aikana Suomi on muuttunut maatalousvoittoisesta yhteiskunnasta teolliseksi ja edelleen jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Aikaisemmin on kiinnitetty huomiota taloutta ja hallintaa koskeviin muutoksiin. Tässä projektissa erityishuomion saa uskonto.

Projekti kohdentuu suurimpiin aamulehtiin, erityisesti Helsingin Sanomiin, Aamulehteen ja Turun Sanomiin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ja lukijakirjeet muodostavat pitkäaikaisotannan ytimen, mutta tapaustutkimuksissa keskitytään myös uutismateriaaliin, televisioon, uusmediaan ja suppeampien kohderyhmien julkaisuihin.

Toisen maailmansodan jälkeen luterilaisuus oli osa suomalaista mediamaisemaa. Noin 1960-luvun puolivälistä alkaen vannottiin yhä enemmän rationaalisen ja tieteellisen suunnittelun nimeen. Tuolloin valtamedia kannatti kirkon ja valtion eroa. Uskonto nähtiin kuitenkin ongelmaksi vain, jos se ylitti sille määritellyt rajat: sen ei tullut jarruttaa demokratian, edistyksen ja talouden kehitystä.

Viime vuosikymmenet ovat tuoneet merkittäviä muutoksia. Jo 1980-luvulla alkoi puhe vähemmistöjen oikeuksista, mutta uskonnollinen monimuotoisuus nousi keskeiseksi teemaksi vasta 1990-luvun maahanmuuton myötä. Tämä kehitys on yhdessä maallistumisen kanssa pakottanut valtakirkot miettimään julkisuusstrategioitaan ja perustelemaan asemansa uudelleen. Näkyvintä tämä on kirkon ja valtion suhteita sekä yhteiskunnallisia instituutioita koskevissa keskusteluissa. Nämä ovat mediakeskusteluissa nykyään toistuvia, tärkeiksi koettuja aiheita.

Kehityskulkujen perusteellinen tarkastelu auttaa ymmärtämään uskontodiskurssin muutosta ja sen yhteyksiä Suomen modernisoitumiseen. Lisäksi hanke tuo valaistusta median rooliin uskontoa koskevien keskustelujen ohjailijana ja uskontoa koskevien narratiivien rakentajana. Tutkimusasetelma on myös toistettavissa ja sovitettavissa muihin maihin.

Kirjoittaja on uskontotieteen dosentti ja Suomen Akatemian tutkijatohtori uskontotieteen oppiaineessa.

Juuret Suomessa -seminaarin yleisöä tekemässä muistiinpanoja. Kuva Tarja Laine.

Siirtolaisuusinstituutin tutkimusjohtaja Elli Heikkilä pohti suomalaisen maastamuuttajan profiilia ja muuton kohdealueita. Vuoden 2010 tilastojen mukaan Suomen kansalaisia muutti ulkomaille enemmän kuin heitä muutti takaisin. Suomi onkin perinteisesti ollut maastamuuttomaa. Heikkilä myös osoitti, mistä päin Suomea muuttajat ovat lähteneet, minne on muutettu ja kuinka suuria muuttajamäärät ovat olleet: Uudenmaan ja Varsinais-Suomen maakunnat ovat menettäneet väestöään eniten, ja perinteisiä muuttokohdemaita ovat olleet ja ovat Ruotsi, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sekä muut EU-maat.

Siirtolaisuusinstituutin tietopalvelupäällikkö Jouni Korkiasaari puolestaan esitteli suomalaisten maastamuuttoa Ruotsiin toisen maailmansodan jälkeen. Ruotsiin suuntautunut siirtolaisuus on aina ollut tilastojen kärjessä ja se on myös tavallaan muodostanut oman tutkimusalueensa Euroopan siirtolaisuuden tutkimuksissa. Muutto Ruotsiin on ollut verraten helppoa läheisen sijainnin ja historiallisten yhteyksien vuoksi. Ruotsin korkea palkka- ja elintaso, taloudellinen ja poliittinen vakaus sekä nopea teollinen kehitys houkutti etenkin 1960–1970-luvuilla suomalaisia muuttamaan. Ruotsiin suuntautunut siirtolaisuus näkyy yhä tänäkin päivänä – vuonna 2008 siellä asui yhteensä 675 000 ruotsinsuomalaista. Tämän joukon osuus on noin seitsemän prosenttia Ruotsin koko väestöstä.

Tutkija Anna-Liisa Kuczynski Åbo Akademista tarkasteli suomalais-puolalaisten kaksikulttuuristen perheiden kasvatusperiaatteita, niiden eroja ja yhtäläisyyksiä sekä tehtyjä kompromisseja. Hän totesikin, että kulttuuriset arvot vaihtelevat ja muuttuvat muun muassa kollektiivisen ympäristön ja ajankohdan mukaan. Kaksikulttuurisissa perheissä tarvitaan ymmärrystä puolin ja toisin, arvostusta toisen ajatuksia, periaatteita ja arvoja kohtaan sekä kykyä omaksua uusia asioita.

Kulttuuriperinnön professori Outi Tuomi-Nikula tarkasteli toisen polven saksansuomalaisia ja heidän identiteettiään. Saksassa arvioidaan olevan 7000–10 000 toisen ja kolmannen polven suomalaista, joista valtaosa on varttunut saksalais-suomalaisissa perheissä. Tuomi-Nikula lähestyi aihetta ylirajaisuuden käsitteen kautta tarkastellen muun muassa, miten ulkosuomalaisten lapset ja lastenlapset pitävät yllä yhteyksiä Suomeen sekä missä elämänvaiheessa ylirajainen yhteys aktivoituu tai passivoituu. Tuomi-Nikula pohti myös, mistä muodostuu ulkosuomalaisten hybridi identiteetti ja millaisia tulkintoja se saa ajassa ja paikassa.

Hankkeen projektisihteeri Tarja Laineen mukaan ulkosuomalaisilla on selkeästi halu ja tarve kertoa ajatuksistaan. Tästä on osoituksena hankkeen aikana tehty kysely ja sen saama vastaanotto: vastauksia tuli kaikkiaan 820 kappaletta. Kyselyssä ulkosuomalaisilta tiedusteltiin taustatietojen lisäksi muun muassa maastamuuton syitä ja uuden kotimaan arkeen liittyviä asioita, kielitaitoa ja koulutusta, ajatuksia Suomesta ja suomalaisuudesta sekä mahdollisen paluumuuton edellytyksiä. Jokaisella vastaajalla oli myös mahdollisuus kertoa oma tarinansa ulkosuomalaisena. Nämä tarinat kertovat mitä Suomesta ajatellaan ja miten suomalaisuus koetaan. Samalla tarinat osoittavat myös sen, miten merkityksellistä ulkosuomalaisiin kohdistuva tutkimus on.

Kirjoittaja on Juuret Suomessa -hankkeen projektisihteeri.

Viime kesänä Erasmus-vaihdon (yliopistollamme on 433 Erasmus-sopimusta, joista meidän tiedekunnassamme 146) turvin kenttäkurssilla Unkarissa olleet oppilaani lähtevät samalla kurssilla olleiden kroaattien kutsusta jo keväällä Kroatiaan Etnofilm-festivaaleille, itse jatkan Unkarin Szentesissä ja Serbian puolella kenttätöiden merkeissä. Lisäksi eräs ryhmämme jäsenistä aloittaa bosnialaista kotoutumista käsittelevän tutkimuksen ja toinen kenttätyöt Kosovossa albaanien parissa.

Unkarilais-kroatialais-suomalainen kenttäryhmä Lápiston markkinoilla Szentesin lähistöllä kesällä 2011. Kuva Timo J. Virtanen.

Bosnian sota, Nato, Serbia ja EU – Balkanin vertaaminen ruutitynnyriin on edelleen oikeutettua, vaikka tilanne onkin rauhoittunut kymmenen viime vuoden aikana. Jugoslavian perintönä syntyneet 1990-luvun sodat havahduttivat suomalaisetkin jälleen lähemmin seuraamaan sirpaleista Euroopan kolkkaa. Slovenian ”pako” alueelta, Kosovon syntyminen ja Serbia-Montenegron jakautuminen sekä Kosovon astuminen EU:n neuvottelupöytään kertovat kaikki tapahtumarikkaasta pikkuvaltioiden syntykaudesta.

Monet yliopistot ovat kuitenkin selviytyneet kriiseistä nopeasti ja hakeutuneet takaisin yhteistyöhön muun eurooppalaisen akateemisen maailman kanssa. EU on pyrkinyt lähentämään erityisesti Länsi-Balkanin koulutusjärjestelmiä muuhun Eurooppaan. Vuonna 2009 alkunsa saanut JoinEU-SEE Erasmus Mundus -ohjelma on eräs niistä. Oma kokemukseni järjestelmästä liittyy kuukauden mittaiseen opettajavaihtoon Novi Sadissa Serbiassa (Department of Architecture and Urban Planning), mutta samalla olen ohjelman alumnina järjestänyt erityisesti Kosovon vaihtoa. Kosovolaiset Valon Shkodra, Bekim Xhemili ja Simon Berisha ovat osallistuneet sekä kansatieteen että folkloristiikan perusopetukseen, tutustuneet erityisesti museologiseen teemaan ja pitäneet itse luentoja useammassakin yhteydessä. Vastaavasti tutkija Arbnora Dushi on jatkanut opintojaan folkloristiikassa. Parhaillaankin ohjelmassa on arvioitavana assistentti Zanita Halimin hakemus Turun kansatieteen oppiaineeseen. Kosovon nuori kansallisvaltio etsii kulttuurientutkimuksen keinoin itseään samoin kuin mekin vajaat sata vuotta sitten. Ehkä jo ensi kesänä pohdimme tätä prosessia Pristinassa järjestettävässä ensimmäisessä suomalais-kosovolaisessa etnologisessa kesäkoulussa.

Kirjoittaja on kansatieteen lehtori.

Aliisa ja Tuomas Sinkkonen pelaavat Off Topicia pelin julkaisutilaisuudessa. Kuva Petri Saarikoski.

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että verkon keskustelupalstoilla toistuvat samat puheenvuorot, oli keskustelunaihe mikä tahansa? Tuntuuko, että keskustelijoina ovat aina samat ihmistyypit aiheesta riippumatta? Karkaako keskustelu usein aiheen viereen? Digitaalisen kulttuurin oppiaineen opiskelijoiden ja henkilökunnan Off Topic -korttipeli simuloi nettikeskusteluja, joihin voi mennä mukaan eri keskustelijarooleissa. Pelissä tavoitteena on edetä palstan aloittelijasta ylläpitäjäksi eli adminiksi. Peli soveltuu sekä opetustarkoituksiin että vapaammaksi ajanvietteeksi.

Idea pelistä syntyi kesällä ja alkusyksystä 2010. Oppiaineessa suunniteltiin tuolloin uutta tutkimushanketta, joka liittyisi verkkokeskustelukulttuurien tutkimukseen. Tutkimushanke oli tarkoitus yhdistää aiempiin ja meneillä oleviin muihin internetiä ja sosiaalista mediaa käsitteleviin tutkimuksiin ja kirjaprojekteihin.

Digitaalisen kulttuurin yhtenä tutkimuksellisena painoalana ovat verkkoyhteisöjen ja sosiaalisen median ohella pelikulttuurit, joita tutkitaan laajemmissa hankkeissa ja käsitellään pienempien peliprojektien kautta. Kesällä 2010 opiskelijamme toteuttivat Valtioneuvoston kanslian toimeksiannosta lautapelejä, joiden avulla oli mahdollista käsitellä Valtioneuvoston ympäristöön ja energiaan liittynyttä tulevaisuusselontekoa. Verkkokeskustelukorttipeli alkoi syntyä kahden tutkimusalueen, sosiaalisen median ja pelien risteyskohdassa.

Nettikeskustelujen laadusta ja niiden valvonnasta oli käyty jo tuolloin paljon julkista keskustelua, ja tietynlaisena fraasina keskusteluista saatettiin esimerkiksi sanoa, että ”nyt se-ja-se keskustelija heitti pöytään talvisotakortin tai maahanmuuttajakortin”, mikä saattoi olla puheenvuoro, joka ei varsinaisesti liittynyt keskustelun alkuperäiseen aiheeseen. Lähdimme tuosta ideasta liikkeelle ja listasimme eräällä junamatkalla kymmeniä ”kortteja” puheenvuoroista, jotka toistuvat nettikeskustelussa ja muussa julkisessa keskustelussa.

Syksyllä 2010 pidimme kirjahankkeeseen liittyneen kurssin aiheesta ”Sosiaalisen median nousu ja tuho”. Annoimme kurssin opiskelijoille harjoitustyöksi tehtävän suunnitella alkuidean ja korttilistan pohjalta verkkokeskusteluja käsittelevä korttipeli. Kyse oli tutkimushankkeisiin liittyneestä sivujuonteesta, jonka ajattelimme tuovan sosiaalisen median opetukseen pedagogista ja sisällöllistä lisäarvoa. Mistään ”oikeasta” pelituotteesta emme alkuvaiheessa vielä haaveilleet.

Keväällä 2011 pelin suunnittelu eteni, ja saimme muissakin peliprojekteissa mukana olleet opiskelijamme Aliisa ja Tuomas Sinkkosen mukaan ohjaamaan pelisuunnittelua. Heidän johdollaan pelistä saatiin ensimmäinen testattava prototyyppiversio, joka testitilanteissa osoitti, kuinka hauskaa ja hedelmällistä verkkokeskustelujen pelaaminen oli. Totesimme, että peli oli niin hyvä, että siitä voisi tehdä valmiin, julkisesti levitettävän pelituotteen.

Syksyllä 2011 Aliisa ja Tuomas Sinkkonen muokkasivat huomattavasti pelin mekaniikkaa ja sääntöjä sekä hahmottelivat pelin ulkoasua. Opiskelija Vilho Pirttijärvi oli keksinyt pelille hyvän nimen Off Topic, joka on keskusteluissa käytetty lausahdus viestien eksymisestä sivuraiteille. Saimme pelin sääntöjen ja ulkoasun hiomiseen apua porilaiselta Nelostuotteelta, joka valmistaa ja markkinoi lautapelejä Tactic-tuotemerkillä. Nelostuote, jonka käsialaa ovat muun muassa sellaiset tutut pelit kuten Kimble ja Alias, myös painoi Off Topicin.

Peli julkaistiin ystävänpäivänä 14.2.2012. Se on jo tähän mennessä herättänyt runsaasti huomiota ympäri Suomea, ja peliä on käsitelty lehdissä ja televisio-ohjelmissa. Peliä ovat tilanneet yksittäiset henkilöt mutta myös monet mediakasvatuksen alan projektit. Mediakasvatuksen lisäksi peliä voikin käyttää muun muassa äidinkielen tai yhteiskunnallisten aineiden opetuksessa, mutta se soveltuu erinomaisesti myös sosiaaliseksi seurapeliksi ystäväporukassa.

Off Topicin tapaus on malliesimerkki siitä, miten yliopiston kolme tehtävää, tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus, voidaan yhdistää. Off Topic perustuu yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen tarpeeseen liittyvään humanistiseen tutkimukseen. Peli kehitettiin osana yliopisto-opetusta, ja kaikkiaan pelin kehittämiseen osallistui 6 hengen ydintiimin lisäksi noin 30 opiskelijaa eri kurssien yhteydessä. Peliä testasivat niin yliopiston henkilökunta kuin opiskelijat sekä lukiolaiset. Tästä eteenpäin peli palvelee opetuksen ja viihtymisen välineenä ympäri Suomea.

Lopulta kävi niin, että Off Topic valmistui ennen kuin saimme rahoitusta verkkokeskustelukulttuureita suoraan käsittelevälle isommalle tutkimushankkeelle. Jatkamme kuitenkin sinnikkäästi hankerahoituksen hakemista. Tarkoituksemme on myös aktiivisesti levittää Off Topicia kouluihin ja luoda sen ympärille opetuspaketteja. Keräämme lisäksi pelaajilta vaihtoehtoisia sääntöjä ja ehdotuksia uusista pelikorteista (verkkokeskusteluaiheet, pelaajaprofiilit, puheenvuorokortit), joita julkaisemme pelin blogissa ja Facebook-sivulla. Haaveilemme uusista peliprojekteista, mutta kuten Off Topic osoittaa, valmiin pelin tekeminen voi olla usean vuoden työ ja vaatii monen palasen loksahtamisen kohdalleen.

Off Topicin blogin löydät täältä ja Facebook-sivun täältä.

Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin professori.

Pirttilahden kalmisto Vienan Karjalassa. Kuva Veikko Anttonen.

Uskonnollisten ja pyhien paikkojen ekologinen tutkimus on nyt trendikästä. Tästä todistavat uskontoa ja ekologiaa koskevat konferenssit, ensyklopediat ja aikakauslehdet ja muut tiedejulkaisut. Akateemisten tutkijoiden ohella niihin osallistuu myös maailman uskontoperinteiden ja uskonnollisten instituutioiden edustajia.

Maineikkaan Oxfordin yliopiston biodiversiteetin instituutin tutkijaryhmä on ryhtynyt kartoittamaan uskonnollisia metsiä ja pyhiä paikkoja tavoitteenaan ”mitata tieteellisesti” uskonnollisten ja pyhien alueiden kattavuutta maailmassa. Tutkimusprojekti on rakennettu yhteistyössä brittiläisen ARC-nimisen organisaation (Alliance of Religions and Conservation) kanssa olettamukselle, jonka mukaan ”monet maailman uskonnollisista metsistä ja pyhistä paikoista ovat biodiversiteetiltään rikkaita ja sisältävät suuren joukon uhanalaisia lajeja”. Hanke herättää kuitenkin epäilyksiä. Oslon yliopiston tutkija Aike Peter Rots kysyykin aiheellisesti: ”millä ilveellä tutkijat aikovat päättää ’tieteellisesti’ mitkä metsät ja paikat täyttävät ’pyhän’ laatumääreen” (ks. tarkemmin täältä).

Oxfordissakin olisi hyvä tiedostaa, että metsät ja erilaiset pyhiksi nimetyt maastonkohdat eivät ole luonnostaan uskonnollisia. Pyhien tilojen paikantuminen juuri tiettyyn luontotyyppiin ja kulttuurimaisemaan ei avaudu tutkittavaksi ainoastaan uskontojen omien auktoriteettilähteiden narratiivisista rakenteista. Tähän tarvitaan arkeologisia, kielitieteellisiä, asutus- ja elinkeinohistoriallisia sekä etnografisia aineistoja hyödyntävää tutkimusta. Liittoutuessaan uskonnollisten organisaatioiden kanssa tutkijat ja ympäristöjärjestöt tulkitsevat uudelleen ympäristöetiikan näkökulmasta uskonnollisia perinteitä ja ideologioita. Tämä ei ole kulttuurintutkimuksen ja uskontotieteen näkökulmasta aivan ongelmatonta, vaikka lisääntyvä huoli ympäristöongelmista koskee meitä kaikkia. Uskontoperinteitä vaalivien instituutioiden ja organisaatioiden essentialisoiva, alkuperäistä, ikiaikaista ja harmonista luontoyhteyttä korostava ympäristöpuhe ja identiteettipolitiikka eivät ole välttämättä sopusoinnussa nykypäivän ekologisen tutkimuksen ja luonnonsuojeluvaatimusten kanssa. Toisin kuin uskonnollisessa luonnon arvottamisessa, akateemisen tutkimuksen asialista ympäristökysymyksissä ei sisällä ideologisesti ja symbolisesti ladattuja myyttisiä tai uskontopoliittisia merkityksiä. Pyhiksi nimettyjen paikkojen ekologinen tutkimus on parhaimmillaan monitieteistä luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen tutkimusta. Voimme tutkia ”pyhän” paikantumista maastoon kun asetamme tarkasteltavana olevalle aineistollemme kysymyksiä tilaa konstruoivan ja käyttävän ihmisen sukupuolesta, sosiokulttuurisista ehdoista, ympäristöpreferensseistä ja havaitsemisen strategioista.

Kirjoittaja on uskontotieteen professori ja Hiiskuttua-lehden päätoimittaja.

Jehovan todistajat -yhteisölle, kuten muillekin samankaltaisille lahkoille ja uskonnollisille liikkeille on ominaista erityisen huolellinen ulkoisen ja sisäisen välinen erottelu, mikä tuo näistä yhteisöistä eroamiseen omat haasteensa. Tarkastelin väitöskirjassani Jehovan todistajat -yhteisöä yksilön sosiaalisena ympäristönä sekä yhteisöstä eroamista kokemuksena ja prosessina. Aineistoni koostui 20 eronneen tai erotetun haastattelusta, joista puolet oli miehiä ja puolet naisia. Aineiston pohjalta esiin nousi kolme keskeistä teema-aluetta: oppi/merkitysjärjestelmä, normatiivisuus ja ihmissuhteet, joiden kautta eronneet kuvasivat elämäänsä Jehovan todistajina sekä eroprosessiaan.

Kuuluessaan vielä yhteisöön jäsen usein pyrkii sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin, mikä ilmenee vilpittömyytenä suhteessa yhteisesti jaettuun merkitysjärjestelmään, kuuliaisuutena yhteisöä ja sen sääntöjä kohtaan sekä lojaaliutena omille vanhemmille ja muille yhteisön jäsenille. Eron harkintavaiheeseen liittyy usein aktiivista oppiin liittyvää epäilyä sekä normien kyseenalaistamista. Ero alkaa tuntua yhä todennäköisemmältä vaihtoehdolta. Samanaikaisesti eroa harkitseva kuitenkin punnitsee näköpiirissä olevan eron mahdollisia vaikutuksia ihmissuhteisiinsa ja pelko läheisten ihmisten menettämisestä nostaa päätään. Joissakin tapauksissa ero kuitenkin tuntuu ehkä pitkäänkin jatkuneen harkinnan, epäilyn ja kyseenalaistamisen jälkeen väistämättömältä ratkaisulta siihen sisältyvistä riskeistä huolimatta. Eron jälkeen haastateltavat kokivat suurta iloa saavuttamastaan niin ajattelun kuin tekojenkin vapaudesta, mutta joidenkin kohdalla sitä himmensi pahimpien pelkojen toteutuminen eli läheisten ihmisten, vanhempien, sisarusten ja ystävien menetys. Vaikka menetys koettiin suureksi, nähtiin ero kuitenkin siinä määrin vapauttavaksi ja positiiviseksi kokemukseksi, ettei se missään vaiheessa kaduttanut. Palaaminen yhteisöön ei kenenkään haastateltavan kohdalla tuntunut enää mahdolliselta. Aitous, totuus, vapaus, oikeus, tasa-arvo ja onni koettiin niin vahvoiksi ja keskeisiksi arvoiksi, että niiden vuoksi oltiin valmiita uhraamaan jopa läheiset suhteet omaisiin, tiiviin yhteisön tarjoama turvallisuuden tunne sekä lupaus ikuisesta elämästä paratiisissa.

Kirjoittaja on uskonnon ja psykologian opettaja ja tutkija.

Uskontotieteen alaan kuuluvan väitöskirjatutkimuksen Vartiossa maailmaa vastaan. Tutkimus Jehovan todistaja -yhteisöstä eronneiden kokemuksesta (Annales Universitatis Turkuensis C 318, 2011) löydät täältä.

Tehtäviini kuuluu rutiineja, joissa pitää olla tarkka: väitöskirjojen esitarkastuksen valmistelutehtäviä ja opiskelijavalinnan valmistelua. Työhön sisältyy tehtäviä, joissa saa auttaa: jatko-opintoihin liittyvää neuvontaa. Ja paljon kehittämisvastuuta: humanistisen tiedekunnan tohtorikoulutuksen sujuvoittamista, käytäntöjen yksinkertaistamista, yhteisen opetuksen suunnittelua ja tiedon välittämistä jatko-opiskelijoille ja ohjaajille.

Koordinoin tiedekunnan molempien tohtoriohjelmien, kieli- ja käännöstieteiden ohjelman Utulingin ja historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen Junon toimintaa. Opin tuntemaan oppiaineita koko ajan paremmin, ja olen ilokseni saanut hämmästellä väitöskirjahankkeiden monipuolista, hienoa kirjoa. Teen omalta osaltani parhaani, että ne jonain päivänä ovat käsikirjoituksia, joiden esitarkastuspäätöksen voin valmistella ja sitten seurata tutkimuksen jännittäviä viime vaiheita kohti väitöstä.

Katselen kampusta keskeiseltä paikalta, Signumista, jonka ikkunoista näen tuomiokirkon ja kansainvälisten vieraiden Turun-kodin, Villa Hortuksen. Näen tiedekunnan kanslian, Juslenian ja Fennicumin suunnan ja toisella puolella Kaivokadun, joka johtaa Sirkkalaan. Työpisteestäni lähtee polkuja moniin neuvotteluhuoneisiin, joissa yhdessä oppiaineiden henkilökunnan ja ohjaajien kanssa mietitään jatkokoulutuksen kehittämistä. Arkeen kuuluu siis kokouksia, mutta yksin tätä ei voi – eikä tarvitse tehdä.

Fennicumilla juhlittiin 15.3.2012 Pyhän Urhon päivän 25-vuotisjuhlaa. Tilaisuudessa julkistettiin Folkloristiikan julkaisuja -sarjan toinen osa Pyhä Urho. Fakeloresta folkloreksi sekä avattiin samaa aihepiiriä käsittelevä näyttely. Tilaisuuden avasi rehtori Keijo Virtanen ja se huipentui ensimmäisen vuoden folkloristiikan ja kansatieteen opiskelijoiden esittämään Pyhän Urhon 25-vuotisjuhlanäytelmään.

Pyhän Urhon perinne luotiin Yhdysvalloissa 1950-luvulla alun perin leikkimieliseksi vastareaktioksi amerikanirlantilaisten Pyhän Patrickin päivän vietolle. Vuosikymmenten kuluessa St Urho’s Day’sta on muodostunut tärkeä amerikansuomalaisten vuotuisjuhla. Päivää juhlitaan karnevalistisessa hengessä kaikkialla Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla. Urhon kunniaksi on pysytetty patsaita ja perustettu Facebook-sivuja.

Heinäsirkka uhkaa suomalaisten viinirypälesatoa. Folkloristiikan ja kansatieteen opiskelijoiden esittämä Pyhän Urhon näytelmä Fennicumin pihalla 15.3.2012. Kuva Tuomas Hovi.

Folkloristiikan ja uskontotieteen opettajat Lassi Saressalo ja Hannu-Pekka Huttunen päättivät keväällä 1987 kokeilla, voiko perinnettä synnyttää ja perinneyhteisön luoda. Kohteekseen he valitsivat jo kertaalleen keksityn Pyhän Urhon urotekoja ylistävän kuvaelman aavistamatta, että näytelmää esitettäisiin vielä 25 vuotta myöhemmin.

Pyhä Urho. Fakeloresta folkloreksi -teoksessa paneudutaan tämän merkillisen ilmiön historiallisiin ja kulttuurisiin taustoihin sekä haetaan selityksiä perinteen kestävyydelle niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Anne Heimon, Tuomas Hovin ja Maria Vasenkarin toimittama artikkelikokoelma on kaksikielinen ja kirjoittajakuntaan kuuluu perinteentutkijoita Yhdyvalloista, Irlannista ja Suomesta. Vaikka akateemisia perinteitä on tutkittu jonkin verran ja opiskelijajärjestöt kunnioittavat ja vaalivat perinteitään, on opiskelijaperinteiden tutkimus Suomessa vähäistä. Näin ollen teos tarjoaa samalla harvinaisen mahdollisuuden tutustua yhteen opiskelijaperinteen muotoon.

Anne Heimo on Suomen Akatemian tutkijatohtori, Tuomas Hovi folkloristiikan tohtorikoulutettava.

Pyhän Urhon näytelmän ensiesityksen voit katsoa täältä ja turkulaisen Pyhän Urhon Facebook-sivun löydät puolestaan täältä.

Pyhä Urho • St Urho. Fakeloresta folkloreksi • From fakelore to folklore. Toim. Anne Heimo, Tuomas Hovi & Maria Vasenkari. Folkloristiikan julkaisuja 2. Turun yliopisto, 2012. Myynti: Turun yliopiston kirjasto, julkmyynti@utu.fi. Hinta 15 euroa.