Luovat kirjoittajat

Suvun vaiheet ja tarinat ovat kutkuttaneet mieltäni kouluikäisestä lähtien. Lähisukulaisteni muisti ja kärsivällisyys ovat olleet koetuksella, kun olen tivannut heiltä menneistä ajoista. Sukuintoilun siivittämänä olen myös vieraillut paikoissa, jotka eivät muutoin olisi välttämättä kuuluneet teini-ikäisen tai nuoren aikuisen vakiovisiittikohteisiin. Yksi tällainen paikka on mummini lapsuudenkoti.

Kun mummilleni selvisi, etten ollut koskaan käynyt hänen lapsuudenkodissaan, tarjoutui hän oitis oppaaksi ja matkaseuraksi. Eräänä elokuisena päivänä lähdimme matkaan. Ajokorttini oli melko tuore, ja olin jo kerran ollut autollani pitkällä pientareen puolella. Mummi ei antanut sen säikyttää – tai ainakin hän peitti pelkonsa todella hyvin. Puhua pälpätimme koko parinkymmenen kilometrin pituisen matkan, eikä mummi turvautunut kertaakaan katonrajan kauhukahvaan.

Lapsuudenkoti, vuonna 1931 rakennettu hirsirakennus, toi mummin mieleen monenkirjavia muistoja: yhdeksänhenkisen perheen nukkumisjärjestelyt pienessä pirtissä, äidin leipoman orsileivän, isän kanssa hevosella tehdyn myllymatkan ja pellon raivaamisen läheiselle suolle.

Isän sotaan lähdön itsenäisyyspäivän aattona 1939. Kirjeet rintamalta, joissa isä huolehti kotiväen pärjäämisestä ja kehotti lapsia olemaan kiltteinä. Tiedon rauhasta ja isän odottamisen kotiin. Viikon epätietoisuuden jälkeen saadun viestin, että isä oli kaatunut kranaatin räjähdyksessä samana päivänä, kun Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin. Äidin punaiset silmät iltalypsyn jälkeen. Hautajaiset, joihin pääsivät vain äiti ja kolme vanhinta veljeä. Isän sotakaverin vierailun, kun hän toi perheelle isän terveiset, kuten oli tälle luvannut.

Lasten työt ja leikit: vesikelkan vetämisen, kanien kasvattamisen ja myymisen, voin kirnuamisen ja leivän leipomisen. Äidin toteamuksen, ettei isonakaan osaa, jos ei pienenä opettele. Käpyeläimet ja lasturakennukset. Lemmikkioravan hypyn vellilautaselle, ja pelon äidin toruista, kun arvokas ruoka roiskui pitkin pöytää.

Elokuun aurinko oli jo kotimatkalla, kun viimein maltoimme irrottautua muistoista. Vaikka paluumatkalla päässä vilisivät päivän kokemukset, kalkattivat kielemme tulomatkan malliin. Kauhukahva sai jälleen olla rauhassa. Minä puolestani sain mummolan pihamaalla lämpimän halauksen.

Tuon matkan muisto on säilynyt mielessäni, ja saanut ympärilleen kultakehykset. Etenkin nyt, kun mummia ei enää ole, olen muistellut usein yhteistä matkaamme. Matkaa, joka vei minut mummini muistoihin.

Kirjoittaja on sukutarinoita luovasti kirjoittava kansatieteen opiskelija.

Terhi Kokko

Saunan jälkeen isällä oli tapana ottaa meidät vuorotellen syliin ja pukea yövaatteisiin, höpötellen samalla hassuja. Olisimme me itsekin osanneet, mutta sanattomasta sopimuksesta pitkitimme näitä läheisyyden hetkiä vuosilla.

En tiedä olinko viisi vai kahdeksan, kun ensimmäisen kerran vetäydyin, että haluan itse. Isä päästi minut käsistään vähän surullisen näköisenä, mutta sanoi kuin olisin tehnyt jotain oikein: ”Pitäisihän minun jo antaa sinun itse.” Menin ja puin yksinäisyydessäni. Olin helpottunut. En voisi jäädä kiinni siitä kamalasta.

Se kamala ei ollut isässä. Se kamala oli minussa.

Olin aiemmin samalla viikolla katsonut kasvojani peilistä aivan läheltä. Ja silloin, kirkkaasti kuin silmilleni olisi asetettu mikroskoopin okulaarit, minä näin: Silmieni mustuaisaukkoja kiertävät kirjavat kehät olivat keskenään eripariset. Toisessa pihkanvaalea aines pirskoutui tähtimäiseksi, toisessa se möyrysi epätasaisena puurona, liikehti. Ja mitä kauemmin katsoin, sitä syvemmälle pupilli pakeni, ja paljasti tilaa rengaslihaksen ja säteittäisten supistajalihasten vallattomalle valoleikille. Elävän silmän yksilöllisyys näyttäytyi minulle virheenä. Olin epätäydellinen. Viallinen.

Hiljaa minussa alkoi vallata tilaa paljastumisen pelko, joka jännittyi liki tiedottomaksi refleksiksi vetäytyä tilanteista, joissa joku pääsisi niin lähelle, että voisi huomata. En keksinyt, miten muuten olisin voinut toimia, vaikka vaistomaisesti tajusin, että itsenäisyyseleeni vaikuttivat muulta kuin mitä olivat.

Isäkin kai luuli minun heränneen aikuistuvaan häveliäisyyteen. Mutta minä olin keksinyt häpeän silmät. Ja niiden läpi maailmaa oli katsottava yksin.

Helpotukseni alla surin salaa, että hän päästi minut niin helposti.

Kirjoittaja on kirjallisuutta ja luovaa kirjallisuutta opiskeleva superisosisko ja kynienpureskelija.

Lotta Laitinen

Lauantai on Barbie-geelin tuoksua tahmasormissa ja vesivärien ilottelusotkua lastenhuoneen lattialla. Pakkaan viisi markkaa kukkaron vetoketjun suojaan, enkä malttaisi odottaa. Kun imurin ääni lakkaa, olohuone täyttyy musiikista, naurusta ja Karpon asioista. Pian mennään.

Matkaamme betoniviidakossa valkoharmaan maiseman halki. Äiti vetää Annia pulkassa, koska Anni on liian pieni kävelemään niin kauas. Minä olen jo kuusi ja minulla on rautahampaita ja toppahousujen sisässä jäntevät jalat. Sisko hihkuu, muistaa minne ollaan menossa. Räkänorot lepäävät sen hymyilevän ylähuulen päällä.

Ovi avautuu ja sulkeutuu ja tuttu taianomainen tuoksu leijailee sieraimiin. Hengitän nenän kautta keuhkot pulleiksi. Riisun pipon ja hanskat, sullon ne äidin kassiin ja astelen konkarin elkein kauhojen ja paperipussien luo.

Valinnanvaraa on hyllymetreittäin ja minulla valta ja vapaus. On edettävä suunnitelmallisesti ja harkiten. Ensimmäiset ovat ilmiselviä, niistä ei neuvotella: lakutoukkia, kolapulloja ja vaahtosieniä. Äiti hymyilee ja kauhoo Anninkin pussiin muutaman sienen. Valikoin seuraavaksi nallekarkkeja ja heitän huolettomasti sekaan kaksi kis-kistä. Salmiakkien välillä joudun punnitsemaan tarkemmin, sillä en halua liikaa mustaa, ja tiedän, etteivät markat riitä kaikkeen. Tutit ovat mukavia suussa, mutta merkkareiden sitkeydessä ja turkinpippureiden väkevyydessä on oma viehätyksensä. Seison neuvottomana hyllyn edessä. ”Ota niitä salmiakkitutteja, niistähän sinä tykkäät”, äiti sanoo, ja minä otan monta. Kun äiti katsoo muualle, ujutan merkkareita sekaan. Kielen siniseksi värjäävien tikkareiden kohdalla sydän jättää lyönnin väliin. Äiti irvistää. Annan olla.

Seuraavana aamuna paperipussi on tyhjä. Sunnuntai on isän pahanhajuista hengitystä ja äidin hiljaisuutta.

Kolmentoista vuoden kuluttua, kun joka päivä on karkkipäivä, selaan yliopistojen verkkosivuja: Valinnanvaraa on megabiteittäin ja minulla valta ja vapaus. On edettävä suunnitelmallisesti ja harkiten. En lähde lukemaan lakia Lontooseen.

Kirjoittaja opiskelee luovaa kirjoittamista ja valmistelee kasvatustieteen väitöskirjaa Turun yliopistossa.

Hanna Laalo

– No äiti tässä, onko paha paikka?

Lähdön ääriviivoja oli ympäriinsä: oli juotu kahvia, oli läikytetty ja sitten oli yritetty pyyhkiä, siivotaan sitten myöhemmin, eikä koskaan siivottu. Oli pesty, oli ripustettu, suoritaan sitten kun tullaan takaisin, eikä koskaan suorittu. Oli liotettu, oli aseteltu, muttei järjestelty ja kauppalista, sekin päätetty jättää sille myöhemmälle. Olemattomilla ruutuviivoilla maitoa, voita, kalaa, on otettava tukea. Yritän siirtää ryppyisen leukapielen valuttamaa kahvikuppia lähemmäs tiskikonetta, rikkomatta rakkaita jälkiä.

Se istuu ikkunan vieressä pöydän ääressä, pylly tyynyn päällä. Sen kintut kammattu pöydän alle, kipeät kintut, ja sen reumainen ranka hymyilee. Ohi valahtaneessa hörppäyksessä pehmenneitä pullanmuruja. Se katselee haapojen kurottelua korkeuksiin, ja nyökkää ymmärtävänsä.

– Kuule tyttöni, se sanoo, silittää kippuraisilla kämmenillä poskipäitä niin, että kyynelkanavissa kohisee.

Piti palata takaisin suorimaan jälkiä.
Piti olla äiti,
isoäiti, esikuva, neuvonantaja, korjaussarja, lohtu, jonkun naapuri, lähikaupan kanta-asiakas, toistuva nimi terveysaseman aikataulussa, tiedonpuu, suvun kasvot,
piti olla,
ei lakata olemasta.

Hivuttaudun jälkiäsi pitkin takaisin
ryppyisiin rystysiin, joita oli pariton määrä, murukahvihetkiin ja yhä lisääntyneisiin läikytyksiin, viesteihin joista puuttui kirjain tai kaksi tai sana tai lause ja aina se tuli perille:
Sinä olet minun aarre.

Oven mentyä halu nähdä jälleen. Silmäluomieni alla aalto käy rantakivikkoon.

– Kuule, kun mummu on…

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen opiskelija.

Helka Oksanen

Kun sisko tuli kotiin, hän kantoi mukanaan kahta muovipussillista lahjoja. Nyt ne samat pussit roikkuvat tuolin käsinojasta ja kannattelevat rusetteja, käärepaperia, pakettikortteja ja teipinpaloja. Paketeista on kuoriutunut polkkakeppien ja muovihelmien muodostama saari, jonka keskellä sisko istuu. Hän luovuttaa yhden makeisistaan minulle ja kurottautuu seuraavaa lahjaansa kohti.

Kolme kaveriani ovat hankkineet minulle yhteislahjan, jotain aivan erityistä. Sen täytyy olla jotain vaivaa vaativaa, sillä he ovat suunnitelleet sitä keskenään monet välitunnit. Minä annoin heille jokaiselle lahjan erikseen, käytin niihin melkein kaikki viikkorahani. Puurojuhlassa sain vastineeksi painavan paketin ja hyvänjouluntoivotukset kolmilta hymyyn taipuneilta huulilta.

Lahjani nököttää kuusen juurella, se on viimeisimpien joukossa. Siskoni vetää omasta paketistaan farkkukankaisen käsilaukun ja kirkaisee sen ihanuudesta. Laukun kyljessä on pinkki paljettiperhonen. Sen siivet välkehtivät upeasti kuusenkynttilöiden kajossa.

Vedän pakettini syliini. Siellä on varmaan jokin astia, ehkä muki tai maljakko. Lahja on raskas ja siinä on pehmustetta. Se saattaa olla tiivis säkillinen karkkia – pehmusteet voivat olla harhautusta. Leikkaan lahjanarun ja kiskaisen ensimmäisen teipin irti. Sisko nakertaa polkkakeppiä ja tähyilee kuusen alle varmistaakseen, onko hänen piparminttusaarensa jo kokonainen. Kuorin kerroksen kerrallaan: nallekuvioisen lahjapaperin, sanomalehtisuojuksen. Äiti ja isä nojautuvat lähemmäksi.

Viimeinen paperikerros päästää lahjani vierähtämään lattialle. Kolahdus keskeyttää siskoni sullomasta lahjapapereita roskiin ja polkkakeppi jää roikkumaan hänen suupieleensä. Isä vetäytyy hitaasti kohti sohvan selkämystä.

Kyynelkanaviini kertyy ruuhkaa. Äiti laskee kätensä olkapäälleni. ”Heitetään se pois”, hän ehdottaa ja kaappaa järkäleen käsiinsä. Siskoni lykkää lisää karkkeja eteeni ja vakuuttaa, että ne ovat varmasti tarkoitettu myös minulle. Pakettikortissa luki meidän molempien nimet, hän ei vain heti huomannut.

Lauta narisee ja paukkuu jalkojemme alla, pakkanen painaa hampaansa sääriluihimme. Meteoriittini ampaisee avaruuteen. Lento on lyhyt, mutta riittää tekemään kinokseen kraatterin.

Uusi lumi täyttää sen vielä, lupaa äiti.

Kirjoittaja on luovan kirjoittamisen opiskelija ja toinen Kammio ry:n vuonna 2018 julkaistavan antologian päätoimittajista.

Maria Mäkituomas

Helmikuu 2018

On yö ja istun viininpunaisen Toyotan pelkääjänpaikalla. Takana on 408 kilometriä, edessä enää kuusi. Kapealla maantiellä on korkeat jääurat, joiden sisällä on pysyttävä, jos ei mieli ajautua lumipenkkaan. Ajamme ohi tutun kalanjalostamon ja tiedän, että sen jälkeen tuleva mutka on liiankin tuttu. Autoa ajava kihlattuni tietää sen myös. Hän vaihtaa vaihteen pienemmälle.

”Mä laitan nyt silmät kiinni. Sano kun ollaan turvassa.”

Suljen silmäni, vatsanpohjaani kouraisee ja tahtomattani palaan muistoissani samaan paikkaan vuosia aiemmin.

Joulukuu 2014

Lumi putoaa taivaalta raskaana verhona eteeni. Olen matkalla kotiin lukion pikkujouluista, ja pidän ratista huolettomasti kiinni, vaikka viime yö tuntuu vaimeana jyskytyksenä ohimoillani. Tie on tuttu, ja minulla on uudet talvirenkaat, upouudet, jotka isä on asentanut eilisiltana. Uusilla talvirenkailla ei hidastella, vaikka ajokortti on vielä pelkkä paperilappu, ja jäistä tietä peittää liukas lumikerros.

Ajan tuttuun mutkaan, ja silloin auto alkaa viettää vastaantulevien kaistalle. Radiossa laulaa Ismo Alanko, kun sydämeni nousee kurkkuun, ja sormeni kääntävät paniikinomaisesti rattia oikealle. Luulen onnistuneeni, mutta yhtäkkiä auto tekee rajun syöksyn ulos tieltä ja tuntuu lähtevän lentoon. Lennän ilmassa ja aika pysähtyy, auto jää roikkumaan ilmaan sekunniksi, joka tuntuu ikuisuudelta.

Sitten rysähdyksiä, sitten sirpaleita. Auto pomppii jäisellä pellolla renkailta katolleen ja takaisin kuin trampoliinilla, ja tuntuu ettei se lopu koskaan. Lopulta kaikki kuitenkin pysähtyy.

Istun rusentuneessa autossa, ja Ismo Alanko laulaa edelleen radiossa. Autossa leijuu outo, metallinen haju, johon edelleen joskus herään, vaikka olen haistanut sen vain kerran elämässäni. En tiedä, näenkö unta, olenko kuollut, vai voiko tämä muka tapahtua oikeasti, juuri minulle, juuri nyt, vaikka minulla on uudet talvirenkaat, jotka isä on juuri eilen asentanut.

Lumi jatkaa putoamistaan, Ismo Alanko jatkaa lauluaan, mutta minä olen jähmettynyt paikoilleni, enkä tiedä kuinka noustaan.

Helmikuu 2018

Vauhtia on korkeintaan 40 kilometriä tunnissa sallitun kahdeksankymmenen sijaan, mutta sydämeni hakkaa silti kuin sotarumpu. Puristan silmiäni kiinni ja yritän olla palaamatta takaisin rusentuneeseen Volkswagen Poloon.

”Voit avata, ollaan turvassa.”

Auton pitkät valot valaisevat taas suoraa tietä. Hengitykseni alkaa pikkuhiljaa tasaantua.

Kirjoittaja on uskontotieteen fuksi, joka opiskelee sivuaineenaan muun muassa luovaa kirjoittamista.

Emma Röntynen

Kello on kymmenen: Sami on heittämässä minua kotiin flipperi-illan päätteeksi. Saavumme risteykseen. Suuntakyltit leijuvat kaistojen yllä. Kuten aina, Sami katsoo niitä ja kysyy: ”Helsinki vai Ispoinen?” Se on läppä. Minä asun Ispoisissa, mutta Hesassa meillä on tyttökaverit. Aamulla pitää mennä tarhaan duuniin. Toinen vastaus on vastuullinen, toinen hulluutta.

Vaan nyt olen hulluttelutuulella. ”Helsinkiin”, sanon. ”Mennään uimaan Hietarantaan.” Fanittamani bändi Ne Luumäet teki biisin siitä: ”Ei se ole kaukana, haukataan hiekkaa Hietarannan. Siellä tsimmaa miljoona gimmaa”. Olen aina ollut altis populäärikulttuurivaikutteille.

Sami kääntää kuuliaisesti vasemmalle. Itäinen Pitkäkatu, Kaskenkatu, Kaskentie. Sitten ollaan Ykköstiellä. Sillä vanhalla. Kaarina. Piikkiö. Paimio. Salo. Silloin alan uskoa, että Sami on tosissaan. Me ollaan piru vie menossa Helsinkiin keskellä yötä. Marraskuussa! Uimaan!

Soitettiin kummallekin tyttökaverille, että lähdettekö hullulle yöajelulle. Enää en muista, miten siinä kävi. Lähtikö molemmat vai toinen vain? Oman tyttökaverin äiti ainakin kritisoi sitä, että soitetaan joskus yhdentoista aikaan ja pitäisi ulos lähteä. Ehkä se lähti silti?

Ranta on autio, kas kummaa. Missään ei tsimmaa miljoona gimmaa. Taivas on öisen kaupungin värinen, lamppujen hehku heijastuu pilvistä. Vesi on tummaa kuin perkele. Seison Hietarannan syksyisellä, tuulisella biitsillä ja mietin, mihin helkutin liemeen olen itseni taas saattanut.

Lapsena tykkäsin uimisesta, eikä lämpötilalla ollut mitään väliä. Siitä on vuosia. Teini-iän jälkeen minulla on kesälläkin hankaluuksia, kun veden lämpötila on reilusti päälle 20 astetta. Kun ollaan Maskun hiekkakuopilla yöuinnilla, hivuttaudun veteen muiden jo polskiessa. Ja nyt pitäisi loppusyksyn yönä uskaltaa kastautua. Mutta pakkohan se on. Kun tänne asti on jo ajettu.

Joten ryntään veteen.

Vesi on shokeeraavan jäätävää. Noin 25 astetta kylmempää kuin mikä olisi mielestäni miellyttävää. Karjun ja kiljun, ja kovin pian ryntään vedestä kuin atlantislainen berserkki.

Sami seisoo rannalla ja pitää kännykkää kädessään. Kapula on NMT, eletään aikaa ennen GSM-puhelimia. Vastapäässä on yhteinen kaverimme Toni, jonka luona alun perin tapasimme. Siellä se Toni kuuntelee, kun meikäläinen kiljuu kylmäänsä, ja nauraa itsensä tärviölle.

Kietoudun pyyhkeeseen, jonka olimme jostain saaneet. Ihossa ei ole tuntoa. Sitten vaatteet päälle ja suunta takaisin Turkuun.

Hurjaa nuoruutta. Enää ei kantti kestäisi.

Kirjoittaja on luovan kirjoittamisen opiskelija sekä valan tehnyt pulp-kirjailija, jolta on julkaistu kaksi novellikokoelmaa: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013) ja Tähtiviima (Osuuskumma 2016).

Shimo Suntila

Ruoho oli mädäntynyt jo kuukausi sitten, mutta me istuimme sen päällä elävinä, ja veri humisi meissä kuin viimeiset hyönteiset. Kaksi vaaleaa yhtä isoa selkää pihamaalla. Minä kiinalaisessa ruskeassa talvimaiharissani, ja sinä syntymässäsi saadussa takissa. Molempien tummat silmät tuijottivat harvinaista marraskuun laskevaa aurinkoa. Päätimme hyvästellä sen. Auringonsäteet osuivat kuusenkerkkien herkkiin päihin ja saivat ne tihkumaan viimeisiä tuoksujaan. Vavahduttivat niitä.

Painoin kohmeiset sormeni turkkiisi syvemmälle, sen untuvaisiin osiin kyljessä. Samaan suuntaan osoittavat kuono ja nenät. Viiksikarvasi saivat hohdetta juhlapuvuksi, värisyttelit niitä. Rauhallisena pälyilit minua ja katsoit kauas kuin etsimässä uutta maailmaa, johon astua näillä heikommilla jaloillasi. Ja minä katsoin, kun etsit sitä. Aika ei loppunut, koska joku taisi pidellä aurinkoa vahvoilla käsillään pellon takana. Muutkaan taivaankappaleet eivät uskaltaneet liikkua.

Varovasti nousimme ennen laskua. Katsoin, että saat noustua rappusen niin, että valo riitti vielä. Ja niin valo tekikin. Se makasi rappusella häpeilemättömänä ja kirkkaana, oikein selällään.

Sinä sait nähdä tämän päivän ja kasvaa niin rohkeaksi, kuin itse jaksoit.

Pitkänä pyhäinpäivänä kuonosi painui vieraaseen lattiaan enää sieltä nousematta.

Kirjoittaja opiskelee Taideakatemiassa käsikirjoittamista ja sen tueksi luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa.

Iiris Syrjä

Elämä on kuin Adam Sandlerin hulvaton komedia; se kestää liian kauan eikä naurata.

Ossi Nyström

Järjestys on aina järjestelijän luomus, eikä tässäkään tapauksessa ole muuta totuutta kuin se, joka on riippuvainen siitä epävakauden pohjalle rakentuneesta järjestelmästä, jota myös totuudenpuhujaksi kutsutaan.

Olli Löytty ja Heidi Grönstrand

Ihmisluonto on kroonisen uteliaisuuden ja parantumattoman tuntemattoman pelon yhteentörmäys.

Ossi Nyström

Ihmisiä tulisi kohdella kuin ruumiita. Jos eläviä kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin kuolleita, täyttyisi hautausmaa huomattavasti hitaammin.

Ossi Nyström

Talvella tiet ovat liukkaita kuin tahtotiloista horisevat konsultit.

Ossi Nyström

Päämäärä juuri on kaiken kurjuuden keskittymä, jota ilman masentavaan matkantekoon ei olisi tarvinnut alunalkaenkaan ryhtyä.

Ossi Nyström

Jostakin syystä ”epätoivo”-sanan merkitys on korruptoitunut äärimmäisen negatiiviseksi, vaikka todellisuudessa juuri toivo on kaiken negatiivisen alku ja juuri.

Ossi Nyström

Tie helvettiin on kivetty tarkoituksen pyhittämillä keinoilla.

Ossi Nyström

Vapaasta tahdosta: filosofiselta kantilta katsottuna asia ei ole minun hallinnassani, vaikkei sitä Kantilta kysytäkään.

Ossi Nyström

Vapaan tahdon ongelma ei ole ongelma, mutta vapaa tahto on.

Ossi Nyström

Se on sietämätöntä, kun ei tiedä kertooko unestaan vai uneksiiko kertovansa jostakin vai uneksiiko kertoessaan jostakin.

Ossi Nyström

Sanotaan, että itku pitkästä ilosta, mutta oikeasti ajatellaan, että ilo pitkästä itkusta. Valitettavasti aortalla on tapana revetä ennen kuin päästään siihen ilo-vaiheeseen.

Ossi Nyström

On mahdollista taitella tulostuspapereista lentokoneita, heitellä niitä, ja uskotella itselleen, että nauttii siitä niin kuin lapsena nautti. On mahdollista uskotella itselleen, että nauttii joistakin muistakin hetkistä kuin niistä, jolloin unohtaa hetkeksi olevansa olemassa.

Ossi Nyström

Näin luonnollisuus olisi jotakin, joka on harmoniassa tämän luonnoksi kutsutun kokonaisuuden kanssa. Tätä hankaloittaa kuitenkin esimerkiksi se, että nyt täytyy sitten vuorostaan keksiä, että mitä tämä luonnon kanssa harmoniassa oleminen tarkoittaa. Päädymme sitten mihin lopputulokseen tahansa, huomaamme, että luonto harvemmin on kovinkaan harmonisessa suhteessa edes itsensä kanssa. Trombi voi lennättää koalapopulaation koska tahansa huitin vittuun ja lehmä saattaa synnyttää kolmipäisen mutanttivasikkakammotuksen ihan tosta vaan. Vahinkoja sattuu.

Ossi Nyström

On varsin kyseenalaista, onko luonnon kanssa harmoniassa eläminen ylipäätään mitenkään suositeltavaa tai järkevää. Kannibalismi ja sukurutsa ovat luonnossa aivan luonnollisia perusjuttuja.

Ossi Nyström

Ihmiselle tarkoituksettomuudesta seuraa äärimmäinen vapaus. Kun ei ole tarkoitusta, joka tarvitsisi täyttää, on vapaa tekemään mitä todella haluaa, ja kun on keksinyt mitä haluaa, on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja sulautunut osaksi loputonta epätoivon kierrettä.

Ossi Nyström

Jossakin vaiheessa on kuitenkin käynyt niin kummallisesti, että ihminen on rajautunut luonnosta täysin erillään olevaksi olioksi. Sillä jos ihminen olisi osa luontoa, voisi kuvitella, että myös ihmiselle lajityypillinen käyttäytyminen olisi luonnollista, aivan kuin ammuminen lehmälle. Kuitenkin varsin monia ihmiselle täysin tavallisia toimintoja pidetään luonnottomina. Esimerkiksi luonnossa itsestään kasvava huumaava aine on luonnollinen, koska se on siellä itsestään kasvanut. Labrassa ihmisen synteettisesti valmistama metamfetamiini taas on luonnotonta, vaikka tietääkseni kaikenlaisten juttujen keksiminen, kehittäminen ja rakentaminen on juuri sellainen ominaisuus, joka tekee meistä ihmisiä. Näin ”luonnollisuus” saa vastakohdakseen ”keinotekoisuuden”. Mutta entä jos valmistan tulppaanin upottamalla sipulin multaan ja kastelemalla sitä aika ajoin? Tuleeko aikaansaannoksestani väistämättä keinotekoinen ja luonnoton vai onko olemassa jokin harmaa alue, jossa logiikka ei päde? Onko majavan rakentama pato luonnollinen, mutta ihmisen rakentama ei? Näyttää siltä, että ihminen on väistämättä tuomittu ties missä taivaallisessa tuomioistuimessa sellaisenaan luonnottomaksi olennoksi, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä hän tekee. Onneksi kuitenkin Vapahtajamme Jeesus Kristus kuoli meidän luonnottomuutemme tähden…

Ossi Nyström

Portaiden keksijä on ehkä tietämättään tuhonnut nykyihmisen psyykeen. Se sietämätön tosiseikka, että kaiken itsestään tietoisen elämän ainoa perimmäinen tarkoitus on päästä seuraavalle askelmalle ja sitten seuraavalle, on kaiken inhimillisen kurjuuden alkusyy.

Ossi Nyström

Voisin kertoa tarinan. Sellaisen, jossa joku kertoo, että hänen elämäänsä ohjaa valtava näkymätön olento, joka on kaikissa paikoissa yhtä aikaa ja jota ei oikeastaan voi kuvailla kuin sen kautta, mitä se ei ole, eikä kukaan lotkauta korviaan, sillä moista sekoilua on harjoitettu jo vuosituhansia. Jos minä taas kerron, että puhelimeni matopeli kaatuu aina kun saan siinä 999 pistettä ja se on selvä todiste siitä, että puhelintani kuunnellaan, sillä kuunteluapparaatti vie puhelimen muistia ja aiheuttaa siten pelin kaatumisen, saan neurolepti-reseptin ja uuden ajan elokuulle. Mutta en minä siltikään mielisairas ole, sillä sairastaminen on normaalia. On normaalia sairastaa normaaleja sairauksia, sellaisia, joita ei tarvitse kutsua ruumiinterveysongelmiksi. Ongelmat alkavat kasautua, kun terveys pettää kaulan yläpuolelta. Silloin ei olla sairaita, ei missään nimessä. Silloin on vain vitusti ongelmia.

Ossi Nyström

On turha miettiä tulevaisuutta, kun nykyhetki on vielä kesken.

Ossi Nyström

Onni on sitä, kun suolakurkkuja kaupan paljusta kalastellessaan kuvittelee metsästävänsä pieniä krokotiilejä.

Ossi Nyström

Mistä tietää pistekirjoituksessa, että lause loppui.

Sami Lehtinen

Suomalainen ei puhu, koska kielemme on tykästynyt ajatusmuotoon.

Sami Lehtinen

Mitä väliä on välimerkeillä kun ei niitä kuitenkaan lueta ääneen

Sami Lehtinen

Kun on käynyt ulkomailla, luulee tietävänsä, missä on kotimaa.

Sami Lehtinen

Elämä on outo näytelmä: näyttelijät amatöörejä, ohjaaja eksyksissä, käsikirjoittaja kädetön, lavastaja sokea, yleisö selin näyttämöön päin.

Sami Lehtinen

Toisen oma on toisen kateus, toisen kateus ainoa lisä omaisuuteemme täällä.

Sami Lehtinen

Kuka haluaa kirjoittaa puhtaaksi likaisia ajatuksia.

Sami Lehtinen

Kaikki on enemmän kuin ei mitään, ei mitään vähemmän kuin kaikki. Kaikkea ei voi saada, mihinkään ei voi tyytyä. Tarve ja halu ovat epätasapainossa, enemmän tai vähemmän.

Sami Lehtinen

Muisteleminen on kuin peruuttaisi jalanjälkiään pitkin lumihangessa huomatakseen, ettei kenkä enää mahdukaan painaumiin.

Sami Lehtinen

Monesti kun etsii jotain, tulee itse löydetyksi.

Sami Lehtinen

Kodin ja talon ero on se, että koti on subjekti, talo objekti. Taloista me peilaamme kotejamme, etsimme paikkaamme asuinalueella.

Sami Lehtinen

Lapsesta on tullut aikuinen, kun se lopettaa leikkimisen. Aikuinen on terve vasta, kun se aloittaa töiden tekemisen. Leikkivää aikuista tai työskentelevää lasta me terveet emme hyväksy.

Sami Lehtinen

Elämä on ainut asia, jonka omistamme. Kaikki mitä siihen sisältyy määrittää sitä, millaisia omistajia olemme.

Sami Lehtinen

Lentokoneet putoavat meriin
harvemmin
kuin ihmiset hukkuvat päiviinsä.

Virpi Vairinen

Tunkkaisista peitoista jähmeät ajatukset
kurkottelevat.
Tähän aikaan aamusta ei vielä ole minuutta.

Virpi Vairinen

On ajanhukkaa valittaa sadetta,
jos istuu sisällä.

Virpi Vairinen

Kun luonto tekee kuten ihminenkin,
jokin on jo kääntynyt sisäänpäin.

Virpi Vairinen

Vasikka ei parane
juotamme sille mukista maitoa
sen kieli on turvonnut ja kuiva, harmaa sieni
taputan sen pyöreää vatsaa kevyellä kädellä
se katsoo taakseni luomenraosta tylsällä silmällä

halusit nukkua sen kanssa navetassa
minä en olisi uskaltanut kun se
mutta kai minäkin haluaisin ystävän yöksi jos
jotain elävää ja tuttua ennen kuin

itku ei tehnyt enää pitkää taivalta
vaan oli aamulla portilla kuorman kanssa
odottamassa paikkaa mihin asettua
ja se jäi kiitolliseksi rengiksi
ei tyytynyt navettaan vaan autteli kaikki talon työt

Veera Kivijärvi

se oli heinää tai harjas ja karheampaa kuin muilla
äiti palmikoi sen laivaköydeksi jota pitkin
rotat pääsevät alukseen ja saavat kaikki sairaiksi
ja nakertavat köyden poikki ja muuttavat
seuraavalle kukkivalle mantereelle

Minä luulin että se kasvaisi ikuisesti
äiti harjasi sen joka aamu ja sanoi
se on niin paljon parempi kuin muilla
hän ei tiennyt kapinasta kannen alla

Ja minä kuljin sen kanssa tietämättä
että kaikki äidit kaikkialla tahtovat
vain harjata tyttöjensä hiukset aamulla
ja muistaa ne kruunuina jotka eivät paina

Veera Kivijärvi

Kuka on pomperipossa?
esiäiti senkin päällä mustuneissa kultakehyksissä
harakka varastaa kiiltävän ja kaiken mikä naurattaa
hyvät ajatukset ja sitten näkee vain rumia ilmeitä

näkee isän kengät eteisessä
eikä kukaan pelkää mustaa miestä
vaan hajua joka voimistuu huone huoneelta
niin ettei makuuhuoneeseen edes tarvitse mennä

kuka on pomperipossa?
katulamppujen väliin jää tyhjä helma
kun piiloutuu iltapimeään, kiltin noidan säkkiin on piilossa jossa
ei ole ketään toista

Veera Kivijärvi